Suuri k***ä on poissa

Pahoittelen, jos tuo otsikko tuntuu loukkaavalta. Ymmärrettäköön se pelkäksi kirjalliseksi tyylittelyksi.

En kuitenkaan mahda mitään sille, että ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli kuultuani pari päivää sitten John Updiken kuolemasta, oli David Foster Wallacen esseessä hänestä esitetty luonnehdinta: Just a penis with a thesaurus. (Luonnehdintaa ei esitä DFW itse, vaan hän viittaa erään ystävänsä sanoihin).

Epäilemättä Updike oli amerikkalaisen nykykirjallisuuden suuria nimiä. Epäilemättä hän myös oli amerikkalaisen nykykirjallisuuden suuria fallosentrikkoja. Updike oli toki vivahteikkaampi ja herkkävaistoisempi kuin eräät muut miesproosan suuret narsistit ja dinosaurukset. Esimerkiksi Norman Mailerin rinnalla hän vaikuttaa hieman hintelältä. Olkoon tämä sitten kehu, moite tai neutraali toteamus.

Updike oli tuottelias kirjailija, ja julkaisi liian tiheätahtisesti. Hänen tuotantonsa on laadultaan epätasainen, teemoiltaan ja sisällöiltään rajoittunut ja itseään toistava.

Edellä mainitsemani DFW:n essee käsittelee Updiken vuonna 1997 julkaisemaa romaania Toward the End of Time, jonka tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain ja Kiinan välisen ydinsodan jälkeiseen tulevaisuuden maailmaan.

Kustantajan mainososasto rummutti romaania uudenlaisena avauksena Updiken tuotannossa. Sen piti olla jonkinlaista futuristis-dystooppista pehmoscifiä Huxleyn ja Ballardin hengessä. DFW kuitenkin luonnehtii romaania suureksi flopiksi. En voi väittää vastaan. Romaani oli niin huono, etten aikanaan saanut luetuksi sitä loppuun.

Epäonnistuminen taisi johtua siitä, että Updiken oli mahdoton päästä irti nahoistaan, uudistua. Amerikkalais-kiinalainen ydinsota seurannaisvaikutuksineen jää romaanissa nopeasti hutaistuksi kulissiksi. Pääosassa on taas kerran mies ja hänen seksuaaliset halunsa ja tekonsa. Niitä sitten sopivasti ryyditetään pohdinnoilla erinäisistä moraalisista probleemeista sekä elämän ja olemassaolon perimmäisestä traagisuudesta. Samat jorinat voi lukea mistä tahansa Updiken romaanista.

Kaiketi vitsin vuoksi DFW tekee Toward the End of Timesta mekaanisen sisältöanalyysin. Sen perusteella kirjassa käsitellään amerikkalais-kiinalaista ydinsotaa kokonaisen 0,75 sivun verran. Vastaavasti päähenkilön seksijuttujen puimiseen uhrataan useita kymmeniä sivuja. Pelkästään hänen penistään ja peniksen herättämiä tuntemuksia koskevia huomioita kertyy yli kymmenen sivun verran.

En oikein ymmärrä Jukka Kemppistä, joka omassa Updike-muistelossaan väittää hänen romaaniensa olleen sisäsiistejä ja pinsetit + suojakäsineet -tuntumalla seksiä kuvaavia. Voisin siteerata valtaisan määrän katkelmia, joissa ei ole jälkeäkään tällaisesta lähestymistavasta.

Vaan valitsenpa erään häveliään esimerkin Autokauppiaan unelmista (sattumoisin Kemppisen itsensä suomentama):

”Kiiltävän ruskean nenänpään alla Cindyn sormet, kuin luita vailla ja rystyset sinertäen, kynnet likaiset, pitää suonikasta kapinetta paikallaan, pikkusormi koholla kuin huilua soittaessa. Mitä Ollie sanoi huiluista?”

Selvyyden vuoksi todettakoon, että tuo ei ollut huilutunnin kuvaus. Paitsi jos ymmärtää huilutunnin kaksimielisessä merkityksessä. Arto Salmisen ystävät tietävät, mitä tarkoitan.

Tuon siteeratun kohdan ympärillä on vastaavasti sellaista kamaa, jota sisäinen sensorini ei salli minun tähän kopioida. En tiedä, millaisessa naturahengessä Updiken olisi pitänyt kirjoittaa, jotta ei olisi antanut Kemppiselle aihetta puhua pinseteistä ja suojakäsineistä. Makuasioitahan nämä tietysti ovat. Joillekin pitää olla tuhmempaa ja hävyttömämpää kuin toisille.

Samoilla linjoilla Kemppisen kanssa olen siinä, että Updiken tuotannon vahvin osa, romaanisarja Harry ”Jänis” Angstromista on ”amerikkalainen arjen historia tai kulttuurihistoria 1960-luvulta 25 vuotta eteenpäin.”

Updike pelasti yhden ankean viikonloppuni Brysselissä 1990-luvun lopussa. Olin tullut kaupunkiin kiertäväksi kirjeenvaihtajaksi, en tuntenut ketään, ei ollut paikkaa mihin mennä, en halunnut kulkea tuntemattomien ihmisten keskellä. Luin perjantai-illasta sunnuntai-iltaan Rabbit Omnibusia, jossa oli yksissä kansissa kolme ensimmäistä Jänis-romaania. Ei tullut aika pitkäksi.

Jänis-romaanit tuovat esiin Updiken parhaat puolet. Hän osasi kirjoittaa pölvästimäisistä ihmisistä vakuuttavasti ja painavasti. Salaisuus oli siinä, että hän ei psykologisoinut eikä pyrkinyt rakentamaan sellaisia henkilökuvia, jotka miellyttävät humanistista kirjallisuusväkeä vastatessaan heidän idealisoitua ihmiskäsitystään. Jänis-romaanien henkilöt eivät ole monisärmäisiä ja kompleksisia, vaan ohuita ja yksinkertaisia. Heidän tekojensa takana on harvemmin selkeitä motiiveja, enimmäkseen he toimivat niin kuin sattuu huvittamaan. Heidän kaltaistensa takia Amerikka on sellainen kuin on. George W. Bush oli heidän presidenttinsä.

Halujen taistelukenttä

”Päivä oli kaunis, mutta vähän surullinen, kuten sunnuntait Pariisissa usein ovat, varsinkin jos ei usko Jumalaan.”
Michel Houellebecq: Halujen taitelukenttä.

Suomennos Michel Houellebecqin vuonna 1994 ilmestyneestä esikoisromaanista Extension du domaine de la lutte on vastikään julkaistu nimellä Halujen taistelukenttä.

Kävin tänään hakemassa arvostelukappaleen WSOY:n kirjakaupasta Bulevardilta. Sitten menin ravintolaan ja söin parinkymmenen euron lounaan. Siihen tuhraantui ilmaisesta kirjasta koitunut säästö. Mutta enköhän pääse voitolle, kun kirjoitan Houellebecqista jutun rahaa vastaan.

Päivä oli harsea ja vähän surullinen, kuten maanantait Helsingissä usein ovat, täysin riippumatta siitä, onko kelvollinen uskomaan Jumalaan vai ei.

Johda kuin Jeesus

Jotkut kirjat vetävät totaalisen sanattomiksi. Tässä taitaa olla eräs sellainen:

”The Management Methods of Jesus is loaded with insights on real-life situations managers and business people face every day. This comprehensive book deals with topics such as planning and preparation, recruitment and hiring, communications, conflict resolution, public relations and business ethics, employee satisfaction and family friendliness. All this, and more, is based on principles of management practiced by the greatest manager the world has ever known.”

(Amazon.comin mainosteksti Bob Brinerin menestysteoksesta The Management Methods of Jesus).

Niccolò Ammanitin mainiossa romaanissa Taivaan ja maan väliltä on Brinerin kirjasta eräänlainen executive summary:

”Brinerin mukaan Jeesuksesta oli tullut kaikkien aikojen menestynein yrittäjä kiitos seuraavien voitokkaiden strategioiden: tärkeän projektin rakentaminen, yhteistyökumppaneiden valinta (kaksitoista opetuslasta), korruption välttäminen joka tasolla sekä hyvät suhteet Palestiinan kansaan.”

Jos Suomi olisi Amerikka, kuka olisi meidän Brinerimme?

P.S.

Ammanitille ei tee oikeutta, että lainaan hänen romaanistaan tällaisen hupailupätkän. Täytyy joskus paremmalla ajalla kirjoittaa siitä enemmän tähän blogiin. Luulin ensin tämän Brinerin kirjoineen olevan Ammanitin keksimä fiktiohahmo, mutta tottahan tuommoisia Amerikasta löytyy.