Olen siis fetisisti

Roland Barthes on niitä kirjallisia hahmoja, joita olen joskus vuosia sitten ylimalkaisesti lukenut ja varmaan kuvitellut ymmärtäväni. Tällaisilla lähes unohduksiin painuneilla satunnaistuttavuuksilla on tapana joskus putkahtaa esiin jonkin sattuman oikun kautta. Eilen tulin ajatelleeksi Barthesia ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen. Muistin hänen hahmotelleen väljän ja varsin nerokkaan typologian erilaisista lukijatyypeistä.

Kesti hetken tarkistaa, mutta tarkistus tuotti tulosta: Barthes puhui siis fetisistisistä, pakkomielteisistä, paranoideista ja hysteerisistä lukijoista.

Minulla ei ole vaikeuksia sijoittaa itseäni tähän nelijaotteluun, tunnustaudun oikopäätä kirjalliseksi fetisistiksi. Uppoudun ja kiinnyn tekstien yksityiskohtiin ja katkelmiin, kiinnostun enemmän osista kuin kokonaisuuksista. Tämän vuoksi en jaksa ylistää loputtomiin romaaneja, jotka on rakennettu viimeisen päälle teoksiksi ja joista jää päällimmäisenä mieleen tekninen virtuositeetti. Richard Powersin The Echo Maker, josta hiljattain kirjoitin merkinnän on hyvä esimerkki tällaisesta muodon (ja myös teemojen) tasolla ylikirjoitetusta romaanista. En voi lukea Powersia samalla tavalla kuin Michel Houellebecqia, jonka minkä tahansa romaanin voi aukaista miltä tahansa sivulta ja saada nautintoa jostakin esseistisestä kiteytyksestä, sarkastisesta heitosta tai groteskilla tavalla vinosta havainnosta. Houellebecq ei ole kirjoittanut eikä tule koskaan kirjoittamaan niin viimeisteltyjä teoksia kuin Powers, ja muun muassa siksi hän on kirjailijana paljon kiinnostavampi. Jonkun mielestä Powers voi olla parempi, mutta näin väittävä ei todennäköisesti ole lukijana fetisisti.

Entä ne kolme muuta lukijatyyppiä?

Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi vimmaisuus laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija on kuin… no, hän on kuin Kirsi Piha, heittäytyy pidäkkeettä tekstin vietäväksi ja kiljahtelee yhtenään, kuinka ihanaa hänellä on.

Mediafilosofi joulun ihmeen äärellä

Tämän joulun teemani:

Yksilöllisyyteni, vapauteni ja kulttuuridynamiikkani, minä ja Suomi, minä ja rakkaus, minä ja viha, minä ja finanssikriisi, minä ja ilmastonmuutos, minä ja paavi, minä ja Putin, minä ja Bush, minä ja 21. vuosisata, minä ja ihmiskunta.

Minä ja Kristus. Minä ja Jumala. Minä Kristuksena, minä Jumalana.

Tämä joulu olkoon kansallista itsetutkiskeluani, henkilökohtaista itsetutkiskeluani, aikalaistietoisuuteni itsetutkiskelua, ihmisyyteni itsetutkiskelua. Synkkää yksinpuheluani. Haltioitunutta yksinpuheluani. Monomaanista yksinpuheluani.

Hukkaan heitettyä yksinpuheluani tässä matalan profiilin, matalan itseilmaisun, matalan tahdon ja matalan minuuden maassa. Tässä hyväntahtoisen hys hys -ihmisyyden vihoviimeisessä peräkylässä.

Yksinpuheluani ymmärtämättömille ja pahantahtoisille, yksinpuheluani latistajille, yksinpuheluani niille jotka vihaavat neroutta, älyllistä vitaalisuutta, haastavaa elämänvoimaa. Jotka vihaavat minua. Minua ja minun mediamagneettista tapaani loihtia henkiin suvaitsevan ja moniarvoisen eurooppalaisuuden sivistykselliset perusteemat tässä ummehtuneessa ja pysähtyneessä maassa, jota Suomeksi kutsutaan, tässä vihattavassa yhtenäiskulttuurin sontakasassa, tässä miehisen epätoivon luvatussa maassa, tässä iänikuisessa Ukkoslovakiassa, tässä reaalisovinismin kivilinnakkeessa, tässä vapaan ihmisyyden turmioloukossa.

Näissä ylväissä taistelevan humanistin aatoksissa hiljennyn joulun ihmeen äärelle. Avoimin sydämin. Kuuntelemaan itseäni. Kuuntelemaan ihmisyyden syvimpiä kuiskauksia. Kuunnelkaa minua. Kuulkaa minua. Kuulkaa! Tai en hiljene koskaan.

Romaanihenkilön angsti

”Valitsin aina saman nurkkapöydän salin perältä, ja sain istuskella rauhassa, koska minua kartettiin kuin ruttotautista. Luin Flaubertin kirjeitä, ne olivat ainoa hupini ja lohtuni. Kadehdin Flaubertia, koska hän sai elää 1800-luvulla, romaanitaiteen kukoistuskaudella. Modernismista alkoi romaanin rappio, se suisti kirjallisuuden elämänpelon ja vieraantumisen tielle. Romaanitaiteesta oli jäljellä pelkät hiiltyneet rauniot, joiden vaiheilla kaikui nykykirjailijoiden, näiden pelinsä menettäneiden narrien, avuttoman ironinen nauru.”