Eurooppalaisuuden elegikko

En kaipaa enkä ainakaan tarvitse uusia kirjallisia tuttavuuksia. Minulla on jo riittävästi tärkeitä kirjoja ja kirjailijoita. Ihmiselämä on niin lyhyt, että hyvä jos sen aikana ehtii perehtyä neljän tai viiden kirjailijan tuotantoon jonkinasteisella vakavuudella.

Mutta aina silloin tällöin vastaani tulee hahmoja, joista tiedän että minun on heidät ennemmin tai myöhemmin kohdattava. Heidän nimensä nousee esiin niin usein ja niin tärkeissä yhteyksissä ettei valinnanvaraa ole. Sattumasta ei siinä voi olla kyse, se on johdatusta tai kohtaloa.
Viime kesänä Milan Kunderan esseekirjaa The Curtain (alkuteos Le Rideau) lukiessani eteeni paiskattiin E.M. Cioran (1911-1995). Tiesin heti, että tässä on taas sellainen järkäle, jota en pääse pakoon. Kundera siteerasi Cioranilta muutamia lauseita, jotka minun olisi tehnyt mieli varastaa työn alla olleeseen Eurooppa-aiheiseen esseekirjoitelmaan.

Onnistuin pakoilemaan Ciorania monen kuukauden ajan, mutta viime viikolla postilaatikkooni tömähti kaksi hänen esseekirjaansa. Viime päivät olen lukenut niistä toista, The Temptation to Exist (alkuteos Tentation d´exister).
En ole vielä päässyt kunnolla sisään Cioranin poetiikkaan, hänen melankolisen lyyristen virkkeidensä tiheään verkostoon. Cioran vaatii lukijalta paljon, eikä ainoastaan poetiikan tasolla. Hänestä ei läheskään aina tiedä, mitä hän seuraavaksi sanoo, toisin kuin useimmista muista älykkäistä ja sivistyneistä esseekirjoittelijoista. Eurooppalainen keskivertointellektuellihan on käytökseltään ja ajattelultaan mitä ennakoitavin ja ehdollistunein olento.

Cioran ei ollut liberaali vasemmistohumanisti, vaan pikemminkin (maallistunut) ”katolinen”* reaktionääri (hän toimitti valikoiman Joseph de Maistren teksteistä). Mutta tämäkin on toki puutteellinen, mielivaltainen ja harhaan johtava määritelmä. Minua kiehtoo Cioranissa ennen kaikkea hänen aikalaiskokemuksensa ja -analyysinsä: hän eli 1900-luvun Euroopassa, haipuvien traditioiden maanosassa, jonka Itä halusi valloittaa ja Länsi ostaa. Kuten Susan Sontag sanoo The Temptation to Exist -teoksen esipuheessa, Cioran oli iltaruskoaan elävän eurooppalaisen sivilisaation elegikko.
Jatkan nyt lukemista ja yritän olla kirjoittamatta hänestä enempää ennen kuin ymmärrän jotain hänen teksteistään.
* Tarkennus: Kuten kommenttiosiossa ilmenee, Cioran ei ollut itse katolinen, mutta hänet joissakin yhteyksissä liitetään de Maistren hengessä reaktionääriseen katoliseen traditioon.

Sisäinen sensori

Sensuroin itseäni eli poistin tästä yhden postauksen.

Ei sen sisällössä tai sävyssä ollut mitään tärkeää tai dramaattista. Sen kirjoittaminen huvitti, mutta sen katseleminen jälkeenpäin ei huvittanut. Se oli romaanihenkilön puhetta.

Tietenkin se oli myös sellainen postaus, joka on mahdollista lukea kirjaimellisessa merkityksessä. Suomalaiset ovat tässä taitamattomuuden lajissa erityisen taitavia.

Sensuuri ei tietenkään ole pelkästään pahasta. Sitä voisi monissa yhteyksissä harrastaa paljon enemmänkin.

P.S.

Golgatan Olga: ehdit kommentoida sensuroimaani postausta. Deletointipäätökseni ei mitenkään liittynyt sinun kommenttiisi. Olen aina syvästi kiitollinen ja liikuttunut, kun suvaitset blogiini jotain kirjoittaa.

Sankariateistin salaiset toiveet

Uskonnosta piisaa puhetta käsittämättömän paljon siihen nähden, kuinka vähän se oikeasti hetkauttaa nykyihmistä, tätä surutonta sopeutujaa, joka kuluttaa, äänestää, huvittuu, hekumoi ja palvoo sankareita mieluummin kuin Jumalaa.
Kenties uskonnosta puhuttaisiin vähemmän ilman Al-Qaidaa, Sarah Palinia ja suviseuroja, näitä aina niin otollisia mediahehkutuksen kohteita.
Omilla tahoillaan tätä puhemyllyä tietysti pyörittävät kaikenmaailman Richard Dawkinsit ja Christopher Hitchensit, palavasieluiset jumalankieltäjät, joiden mielestä uskonto ei ole pelkästään typerää ja turhanpäiväistä vaan myös vaarallista. Siitä huolimatta, että jo Nietzsche havaitsi ihmisten tulleen liian kelvottomiksi uskomaan Jumalaan.
Myös vanha fallosentrikko, kirjallisuuden kunniadinosaurus Philip Roth intoutuu koskettelemaan uskontoa (tai pikemminkin sen ”yhteiskunnallista roolia”) uusimmassa romaanissaan Indignation. Romaanin päähenkilö, nuori opiskelija Marcus Messner pitää uskonnonvastaisen palopuheen joutuessaan yliopistonsa dekaanin kuulusteluun. Messner siteeraa ulkomuistista pitkät pätkät Bertrand Russellin luentoa Why I Am Not A Christian. Kirjassa eletään 1950-lukua, Korean sodan aikaa. Jos elettäisiin nykyaikaa, Russellin paikalla olisi Dawkins:
”Religion, he declares, is based primarily and mainly on fear – fear of the mysterious, fear of defeat, and fear of death. Fear, Bertrand Russell says, is the parent of cruelty, and it is therefore no wonder that cruelty and religion have gone hand in hand throughout the centuries.”

Kiintoisaa ei ole Messnerin palopuheen sisältö, sehän vilisee tutuimpia ja kuluneimpia uskonnonvastaisia argumentteja. Kiintoisaa on se, että Roth kuvaa Messnerin melkoiseksi huurupääksi ja reppanaksi, vaihdettavat vaihtaen hän sopisi sormea heristäväksi uskonkiihkoilijan karikatyyriksi.
Messnerin kohtalo romaanissa on tyypillinen fanaatikon kohtalo: hän yrittää lintsata opiskelijoille pakollisista uskonnollisista tilaisuuksista, mutta jää kiinni. Dekaani antaa Messnerille viimeisen mahdollisuuden: jos hän osallistuu tuplamäärään vaadittuja uskonnollisia tilaisuuksia, hän säästyy erottamiselta. Messner ei alistu, saa potkut yliopistosta ja joutuu rintamalle Koreaan, jossa saa surmansa vähän ennen 20-vuotispäiväänsä. Jonkinlainen ateismin marttyyri siis.
Paha kyllä Roth vesittää kiintoisat teemat ennalta-arvattavimmalla tavalla, manaamalla henkiin 60-lukulaisen edistyksellisyyden ihanteet ja iskulauseet. Romaani päättyy välähdykseen Messnerin opinahjosta parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Opiskelijaliike on saanut vaatimuksensa läpi ja uskonnolliset velvoitteet on poistettu tutkintovaatimuksista.
Indignation kääntyy jonkinlaiseksi historialliseksi paralleeliksi, Roth on kirjoittavinaan huurupäisestä opiskelija-ateistista ja Korean sodasta, mutta kirjoittaa samalla myös nykypäivän Yhdysvalloista, joka sotii rajojensa ulkopuolella Irakissa ja jota uhkaa rajojensa sisäpuolella kristillinen arvokonservatismi, uskonnollinen oikeisto. Yliviritetty yhteiskunnallinen kehystys tukehduttaa romaania.
En kuitenkaan voi välttyä vaikutelmalta, että Rothin romaani aivan kuten Dawkinsin ja Hitchensin kiivailevat pamfletit kätkee sisäänsä salaisen toiveen: että uskonto ei sittenkään olisi turhaa ja tyhjänpäiväistä, onhan se liian hyvä vastustaja ja vastavoima menetettäväksi. Elämä voisi olla aika karua ja karmivaa maailmassa, josta uskovat ovat hävinneet.

Mieleeni tulee katkelma Don DeLillon Valkoisesta kohinasta. Siinä päähenkilö Jack Gladney menee hoidattamaan ampumahaavaansa katoliselle poliklinikalle. Gladneytä hoitava nunna sanoo:

”Usko on jätetty meille. Hupsuille, lapsille. Niiden jotka ovat hylänneet uskon täytyy vielä uskoa meihin. He ovat varmoja että ovat oikeassa torjuessaan uskon, mutta he tietävät että usko ei saa hävitä kokonaan. Kadotus tulee silloin kun kukaan ei usko (…) Me omistamme elämämme sille, että teidän olisi mahdollista elää ilman uskoa.”