Tietoyhteiskunnan kirjallisuuskeskustelu

”- Paskan työläiskirjailija, seleveä pornuahan tuo on rahan iestä nylykyttännä koko ikänsä, kuului haalaripuolelta savolaisjatkoa. Minä nyökkäsin hymyillen, se taisi huvittaakin jotakuta.
– Onko se nyt ihan niinkään, puolusti nuorempi tummapartainen mies hiljaa.
– Perkele tuohan se ois kiellettävä ensin jos kieltämää aletaan, muka jottain helevetin taijetta, perkele se on sammaa kuin Rämäpeän porno.
– Kuvat puuttuu.
– Niin muuta ei puutukkaan. Muuten on ihan sammaa.”

Tuo katkelma on Hannu Salaman Finlandia-sarjasta. Mikä on laajojen kansalaispiirien kirjallisuuskeskustelussa muuttunut sitten 1970-luvun päivien? Ratkaisevimmin kai se, että kun ennen huudeltiin kapakkapöydissä niin nyt huudellaan verkon keskustelupalstoilla. ”Muuten on ihan sammaa”.

Romaanin taide

Eräs lapsi kysyi kerran, mikä on romaani kuultuaan aikuisten puhuvan sellaisesta.

Hänelle olisi pitänyt vastata Flaubertin määritelmällä. Että romaani on kuin Egyptin pyramidi. Sen rakentaminen on työlästä ja aikaa vievää. Ja sitten kun se on valmis sakaalit kusevat sen juurelle ja porvarit kiipeilevät sen päälle.

Tuota parempaa määritelmää en ole romaanista kuullut, vaikka olen jopa opiskellut kirjallisuustiedettä.

Mitäkö lapselle vastattiin? No, romaani on sellainen kirja, aikuisten kirja. Siinä ei ole kuvia.

Fiktiohahmo puhuu

Tein sen minkä uhkasin Nyt alkoi elämä! -merkinnän viestiketjussa tehdä. Luin Hannu Raittilan uuden teoksen Ulkona.

Ei se ollut sellaista väsähtäneen kirjailijan valitusvirttä, jollaista odotin, pelkäsin ja jotenkin perverssillä tavalla jopa toivoin HS:n kritiikin perusteella.

Sepitteellisen kirjallisuuden lapsellisuutta julistavat kommentit jäävät teoksen kokonaisuuden kannalta suhteellisen vähäpätöisiksi urahduksiksi. Ja kun niihin ei liity älyllisesti kiinnostavaa kehittelyä, pohdintaa tai keskustelunavausta, ne on helppo ohittaa vielä lapsellisempina kuin mikään tunnettu sepitekirjallisuus.

Ehkä Raittilan toteamus ”kaikki fiktio ja varsinkin romaanit tuntuvat jollakin tavalla täysin lapsellisilta” kuvastaa hänen aitoja tuntemuksiaan. Mutta pitäisikö ne ottaa vakavasti vain siksi, että ne lausuu Hannu Raittila, kirjallisuutemme merkkihenkilö?

Minulle jäi Ulkona-kirjan luettuani sellainen vaikutelma, että edes Raittilan itsensä ei kannata ottaa puheitaan vakavasti. Hän pohdiskelee kirjassa Hemingwayn romaaneja, ylistää (aiheellisesti) William Faulknerin kerrontaa ja Veikko Huovisen Veitikkaa, muistelee Pentti Haanpäätä, dramatisoi Pohjantähteä kuunnelmaksi ja siteeraa siellä sun täällä katkelmia erinäisistä fiktiivisistä teoksista. Tällainenko on tunnusomaista käytöstä sepitteen lapselliseksi kokevalle ihmiselle?

Loppujen lopuksi on niin, että Raittila tekee sitä mitä kirjailijat – nämä ammattivalehtelijat – aina tekevät: houkuttaa lukijan uskomaan sellaista, mikä ei oikeasti pidä paikkaansa. Ulkona on siis fiktiivinen teos, ja sen fiktioluonne on syytä ottaa vakavasti, kuten aina silloin kun takakannessa puhutaan ”henkilökohtaisesti tunnustuksellisesta” kirjallisuudesta.

Raittilan kirjan puhuja on lähiluvulla tarkasteltuna ristiriitainen ja epäluotettava – mitä tyypillisin sepitekirjallisuuden kertojahahmo.

Hän esimerkiksi väittää, että romaani ja elokuva ovat taidemuotoina lähtökohtaisesti massojen juttu, valtavirtaa. Sitten hän sanoo: ”Sivuhaaroilla ja suistomailla voidaan tehdä välttämättömiä taiteellisia koeponnistuksia, mutta eloon jääneiden klassikkoromaanien ominaislaatu kertoo, missä suuri virta kulkee. Kielellisesti kunnianhimoinen tai kerronnallisesti kokeellinen taideromaani on aina sivu-uoma, luoma, kuten Pohjanmaalla sanotaan.”

Eloon jääneiden klassikkoromaanien joukkoon kuuluu paljon sellaista kamaa, joka on ollut aikalaiskontekstissa sivu-uomaa, jos edes kunnolla sitäkään: James Joycen Odysseus tai Volter Kilven Alastalon salissa lienevät ilmeisimpiä esimerkkejä. Tämän Raittila varmasti tietää.

Kummalliselta vaikuttaa myös Ulkona-teoksen puhujan tapa nähdä ”taideromaanin” marginaalisuus jotenkin uutena ilmiönä, joka tekee lähestulkoon koko nykyisin tuntemamme kirjallisuusinstituution kadotukseen tuomituksi.

Viimeistään 1800-luvulla kirjallisuus sanoutui lopullisesti irti hyödyn näkökohdista, eli toisin sanoen teki itsestään pyhää. Gustave Flaubertille ja hänen aikalaisilleen oli selvää, että kirjailijan tehtävä ei ole tarjota hupia ja nautintoja ”mölyäville massoille” vaan toteuttaa omaa taiteellista ohjelmaansa (Raittilakin viittaa kirjassaan useammin kuin kerran taiteellisten näkökohtien ensisijaisuuteen). Jakolinja pyhän ja edistyksellisen ”taidekirjallisuuden” ja profaanin ja taantumuksellisen ”viihdekirjallisuuden” välillä on kirjallisen kentän pysyväksi muodostunut rakenneominaisuus. En ymmärrä mitä taivasteltavaa siinä voi olla 2000-luvulla elävälle kirjailijalle.

Pekka Tarkka huomauttaa HS:n arvostelussaan: ”Raittilan näkemys on turhan pessimistinen, onhan laatukirjallisuus ollut aina hätää kärsimässä ja kukoistanut silti. Erityisen hankalaa oli 1920-luvulla, jolloin kentälle tulivat kotimainen viihderomaani ja elokuva. Siitä huolimatta Maria Jotuni, Volter Kilpi, Joel Lehtonen ja F.E. Sillanpää pystyivät pysyviin saavutuksiin. Mika Waltarikin sai hyvän lähdön.”

Mutta ehkä meidän ei kannata suhtautua Raittilan defaitisimiin näin ryppyotsaisesti. Sehän on fiktiivisen henkilön monologia.