Amerikka after finanssikriisi

Viime päivät olen palkkatyöni velvoittamana joutunut viettämään aikaa tämän maailmaa ravistelevan finanssikriisin parissa enemmän kuin olisi kai terveellistä. Nyt kun jenkkilähtöinen rahoituskuohunta on halvaannuttanut lyhyen rahan markkinat, ajanut euriborien riskilisät taivaisiin ja pörssikurssit syöksyyn ja ruvennut kaatamaan pankkeja myös Euroopassa, mieleeni nousevat vähän väliä Baudelairelta vaikutteita saaneen ranskalaisprosaisti Joris-Karl Huysmansin sanat kaukaa 1880-luvulta:

”Amerikan mantereen valtaisa rangaistusvankila oli siirretty meidän maanosaamme, ja nyt pankkiirien ja nousukkaiden suunnaton, pohjaton, mittaamaton öykkärimäisyys säteili kuin paha ja inhottava aurinko epäjumalia palvovan kaupunkimme yllä sen maatessa rähmällään pankkien saatanallisten tabernaakkeleiden edessä ja hoilatessa sylki pärskyen saastaisia virsiään!”
Joris-Karl Huysmans: Vastahankaan (Desura 2005, suom. Antti Nylén)

Wall Streetin investointipankit, koko tämä finanssialan joukkotuhoaseiden kehittelyyn erikoistunut varjopankkijärjestelmä, on henkitoreissaan ja sen ylistetyt bisnesmallit säpäleinä. Mitä tästä seuraa Atlantin tällä puolen? Alkaisimmeko kenties arvostaa vähän enemmän vanhaa Eurooppamme ja suhtautua vähän suuremmalla epäilyksellä niihin anglosaksisen talous- ja yhteiskuntamallin tehokkuuslupauksiin, joita meille on myyty ”tosiasioina” ja ”ainoina vaihtoehtoina”.

Ruokinko nyt amerikkalaisvastaisuutta? Jos sen teen, toimin vain kuten meillä vanhaeurooppalaisilla on ollut tapana 1800-luvulta saakka. Sillä toisin kuin monesti kuulee väitettävän USA-kriittisyys ei ole mikään ”kuuskytlukulainen” ilmiö vaan sillä on Euroopassa pitkät perinteet. Sen narratiiviset rakenteet pystytettiin jo 1800-luvulla eikä sen argumenttien sisällössä ole tapahtunut järisyttäviä muutoksia.
Vaikka on toki vaikea pistää paremmaksi siinä vimmaisuudessa, jolla Baudelaire, Huysmans ja muut 1800-luvun hahmot jenkkejä solvasivat.

Satiiria Michelin kamulta

Joskus tulee lukeneeksi kirjoja vääristä tai epäilyttävistä syistä.

Tartuin viime syksynä Frederic Beigbederin mainosmaailmaa irvivään teokseen 24,99 € luettuani että Beigbeder on Michel Houellebecqin kamu. Tuumin, että ei Houellebecq varmaan ihan tyhjänpäiväisen tyypin kanssa kaveeraa, joten halusin lukea kyseisen romskun. Ei iskenyt eikä potkaissut. Tekonäppärää satiiria kohua lietsovassa ja kohun lietsontaa parodioivassa hengessä. Huumori oli toki mustaa, kuten asiaan kuuluu, mutta ei niin mustaa, että olisi tehnyt oikeasti häijyä. Tuumin, että joku Arto Salminen olisi syönyt Beigbederin aamupalaksi.
Eilen annoin Beigbederille uuden tilaisuuden ja lukaisin läpi vastikään suomeksi ilmestyneen Apua anteeksi -romaanin, jossa ei irvitä mainosmaailmaa, vaan malli- ja muotimaailmaa ynnä siihen kytkeytyvää silmitöntä kauneuden ja nuoruuden palvontaa. Sinänsä kelpo satiirin pläjäys, mutta edelleen pikemminkin tekonäppärä kuin aitoa kirjallista kateutta lukijassa (siis minussa) herättävä. Mieleeni hiipi vähän väliä ajatus, että tämä nyt on valitettavasti pari piirua väärän ihmisen eli Bret Easton Ellisin suuntaan (Houellebecq muuten pitää Ellisin Glamoramaa yhtenä suosikkikirjoistaan; juuri sitä en jostain syystä ole Ellisiltä lukenut).

Apua anteeksi -romaanissa Beigbeder kuvaa loiston ja luksuksen keskellä libidonsa ohjaamina ryntäilevien pintaliitäjien tohinoita, ja lukija tietysti koko ajan näkee ja aistii, millainen riipaiseva tyhjyys ja nihilismi sitä kaikkea ympäröi ja kehystää. Tämän kaiken Houellebecq tekee paremmin Mahdollisessa saaressa ja ujuttaa vielä mukaan kunnon dystopian. Houellebecq on suorempi ja armottomampi kuin Beigbeder, ja siksi hänen iskunsa osuu sinne mihin pitää eli suoraan palleaan. Beigbederistä ei loppujen lopuksi irtoa paljon enempää kuin harhakuvitelmansa menettäneen ja puolet itsestään Pahalle myyneen kirjallisen älykön pihisevää krapulaista ivanaurua. Joka voisi kuulostaa itkulta, jos se raukka ei niin kovasti pinnistelisi.

Torju ironia, torju kyynisyys

Slate haastatteli David Foster Wallacea Infinite Jestin ilmestymisen jälkeen runsaat kymmenen vuotta sitten. Tuossa haastattelussa DFW vetää hienosti yhteen asioita, joihin kulminoituu olennainen kirjallisuuden roolista, tehtävästä, mahdollisuuksista ja merkityksestä myös nykypäivänä:

”If you, the writer, succumb to the idea that the audience is too stupid, then there are two pitfalls. Number one is the avant-garde pitfall, where you have the idea that you’re writing for other writers, so you don’t worry about making yourself accessible or relevant. You worry about making it structurally and technically cutting edge: involuted in the right ways, making the appropriate intertextual references, making it look smart. Not really caring about whether you’re communicating with a reader who cares something about that feeling in the stomach which is why we read. Then, the other end of it is very crass, cynical, commercial pieces of fiction that are done in a formulaic way — essentially television on the page — that manipulate the reader, that set out grotesquely simplified stuff in a childishly riveting way.

What’s weird is that I see these two sides fight with each other and really they both come out of the same thing, which is a contempt for the reader, an idea that literature’s current marginalization is the reader’s fault. The project that’s worth trying is to do stuff that has some of the richness and challenge and emotional and intellectual difficulty of avant-garde literary stuff, stuff that makes the reader confront things rather than ignore them, but to do that in such a way that it’s also pleasurable to read. The reader feels like someone is talking to him rather than striking a number of poses.”

Edellisen lainauksen viimeiset virkkeet liittyvät käsittääkseni myös niihin juttuihin, joista DFW tunsi etenkin elämänsä viimeisinä vuosina syvenevää ahdistusta niin ammattillisesti kuin henkilökohtaisesti. Hän pyrki vapautumaan postmodernia kirjallisuutta luonnehtivasta ironiasta, olemaan vilpitön ja välitön, ottamaan emotionaalista riskiä – rather than striking a number of poses.
DFW:n viimeiseksi jääneessä fiktiivisessä teoksessa, novellikokoelmassa Oblivion on teksti nimeltä Good Old Neon, jonka viiltävä aloitus kuvastanee kirjailijan henkilökohtaisia tuntoja, pelkoja tai epävarmuutta, etenkin kun tarina kiertyy lopulta omaelämäkerrallisiin yhteyksiin:
”My whole life I´ve been a fraud. I´m not exaggerating. Pretty much all I´ve ever done all the time is try to create a certain impression of me in other people.”