Pahojen unien romaani

Hyvä romaani ei lopu viimeiselle sivulleen vaan jatkaa elämäänsä lukijan tajunnassa. Kaikki sivistyneet ihmiset toki tietävät tämän.

Luin Jari Tervon Troikan ja nukuin huonosti. Unessa minua hätistelivät ilkeän näköiset miehet pistimillä. Miehillä oli pitkät karvaiset naamat ja he päästivät ääntä, joka muistutti Jouko Turkan paskaisinta naurua.

Olisinko nähnyt kauniimpia unia, jos olisin lukenut Troikan sijasta kone- ja sähköopin käsikirjaa? Ehkä. Ehkä en olisi nähnyt unia lainkaan. Kirjallisuus synnyttää joskus mielenjuonteita, jotka aiheuttavat rauhattomuutta. Nukkuminenkin saattaa kärsiä.

Vaikka Troikka on täynnä verilöylyä, kuolemista ja inhimillistä tragediaa – se sijoittuu kansalaissotaan ja sen jälkikuohuihin – pahat uneni eivät johtuneet romaanin tapahtumista. Troikka ei ole järkytyskirja, muun muassa siksi, että roiseja kohtauksia pehmentää Tervon vilkas ja naseva proosalause. Eikä siinä mitään: hyvän kirjallisuuden tunnusmerkki ei mielestäni ole, että se liikuttaa liikutukseen saakka. ”Mitä huonompi elokuva, sitä enemmän minä itken”, sanoi Olavi Paavolainen. Kauheuksista kertovassa proosassa pitäisi olla aina mukana juonne, joka kontekstualisoi kauheudet uudelleen, luo niihin yllättävän – ehkä absurdiin nyrjähtävän – taustavalaistuksen.

Se, mikä aiheutti pääkopassani kipunointia, liittyy Tervon romaaniestetiikkaan. Troikka on merkillinen kaunokirjallisen arkkitehtuurin taidonnäyte, se on täynnä aluksi irrallisilta tai itsenäisiltä vaikuttavia tarinanpätkiä, jotka romaanin edetessä punoutuvat yhteen, ja vieläpä sillä tavalla että onnistuvat yllättämään. Vaikka tämä tekniikka on tuttu Tervon aiemmista teoksista, se ei silti herätä vastalauseita ja kiusausta syytellä maneerista. En tiedä, miten Tervo tässä onnistuu. Hänen ei pitäisi. Hiukan samaan tapaan romaaninsa maailmat rakentaa James Ellroy, joskin hän virittää lauseensa eri tavalla kuin Tervo, repii tehoja ilmaisun niukkuudesta ja tylyydestä.

Tervoa ei voi väittää suureksi kirjalliseksi uudistajaksi. Hän ei lipeä kerronnan todenkaltaisuudesta, hän ei kokeile yllätyksellisyydessään tavattomia romaanikompositioita, hän ei flirttaile metafiktiivisyyden kanssa. Kuitenkin Tervo on omalla tavallaan radikaali, jopa enemmän kuin moni niin sanottu kokeellinen kirjailija. Tämä hänen radikaalisuutensa kumpuaa siitä tinkimättömyydestä, jolla hän romaaniestetiikkaansa toteuttaa: niin lauseen ja rakenteen kuin tapahtumien tiheätahtisuuden tasolla.

Parhaiten Tervo summaa tämän HS:n haastattelukommentissa: ”En ole koskaan ymmärtänyt, miksi tiheät merkitykset täytyisi löytää vain romaanin pinnan alta. Minä haluan, että teksti on tiheää sekä pinnalla että pinnan alla”, hän sanoo. Myös Troikassa oli tähän viittaava avainlause – muistaakseni Mannerheimin suuhun pantu – mutta unohdin merkitä sen ylös, enkä nyt jaksa kaivaa sitä esiin, koska blogin kirjoittamisen pitäisi kuulemma olla spontaania hommaa.
Nukuin huonosti ja näin pahoja unia, koska en Troikan luettuani tiennyt, mitä minun pitäisi ajatella: hämmästellä, kummastella vai ihastella. Vai tehdä niitä kaikkia.

Vasemmiston tehtävä: pamflettien kirjoittaminen

Onko mielekästä puhua oikeistosta ja vasemmistosta? Jos vastaat ”ei”, et ole ainakaan vasemmistolainen.

En tiedä, olenko kotoisin oikeistosta vai vasemmistosta vai yhtään mistään, mutta liikutun siitä että tänä syksynä julkaistavien tietokirjojen joukossa on sellainenkin ilmestys kuin Tommi Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa? Valtaisa enemmistö kustantamoiden tietokirjoiksi väittämistä tuotoksista on täyttä sontaa.

HS:n sunnuntaisen henkilöjutun perusteella odotan Uschanovin pamfletilta paljon. Olen toivonut, että joku vasemmistoälyköistämme nousisi esiin ja esittäisi jotain oivaltavaa kapitalismista ja markkinataloudesta – pätevistä aatehistoriallisista lähtökohdista. Tyhminkin vasemmistohenkinen poliitikko tai kolumnisti osaa kyllä heristää sormea uusliberalismille ja globalisaatiolle. HS:n mukaan Uschanov on sitä mieltä, että ”talous herättää vasemmistossa pelkoa, mutta ei synnytä analyyttistä mielenkiintoa.” Olen huomannut saman.

”Yhdysvaltain pankkikriisin seurauksena kapitalismi on omillakin mittareillaan pahimmassa kriisissä sitten vuoden 1929 pörssiromahduksen. Kapitalismin kriisialttiudesta vuosikausia löysästi puhuneilla vasemmistolaisilla ei silti tunnu olevan tästä mitään sanottavaa”, Uschanov arvostelee HS:ssä.

Löysää puhetta on todellakin riittänyt, vuosikausia. Viime vuosisadan alkupuolelta saakka laitavasemmiston maailmanpoliittiset katsaukset ovat sisältäneet yhden ja saman uskonvarman lähtökohdan: kapitalismin kriisi on kärjistymässä. Ja niinhän se on tehnyt meidän päiviimme saakka.

Uschanov on oikeassa siinä, että luottomarkkinoiden kriisin mittasuhteet ovat poikkeukselliset. Viime keväänä IMF ennusti pankkien tappioiden ja alaskirjausten paisuvan 1 000 miljardiin dollariin. Silloin arviota pidettiin synkkänä, nyt realistisena.

Minäkin – kuten kaikki asuntovelkaiset – joudun maksamaan kalliisti amerikkalaisten pankkiirien ahneudesta ja töppäilystä. Enkä pelkästään välillisesti, vaan ihan suoraan ja konkreettisesti: yhden vuoden euriborkorossa on luottamuspulasta johtuvaa riskilisää yksi prosenttiyksikkö. Tämä on aivan poikkeuksellista, suorastaan tolkutonta. Minulle koituu tämän spredin vuoksi 1 500 euron lisäkustannus vuodessa.

Entä luottokriisin arkkitehdit, nämä sliipatut jenkkipankkiirit? Ennen kuin maailma ympärillä romahti, he ehtivät nostaa yhden vuoden bonuksia Vietnamin bruttokansantuotteen verran. Toimintansa riskit he jättivät osakkeenomistajien ja veronmaksajien murheiksi. Tällä tavalla vapaa markkinatalous kannustaa riskien ottoon.

Olen nähnyt oikeistolaisiksi luokiteltavissa talouslehdissä oivaltavia kirjoituksia pankkimaailman ”häntäriskistä” ja ”moral hazard” -ongelmista. Mutta vasemmistoälyköt puhuvat harvemmin tällaisista jutuista. Miksi?

Kirjailijan kova osa

”´You know how I account for the blackness of modern writing?´ Martin asked. ´Like everyone else these days, writers have to get by without servants. They have to take in washing and do all their own. No wonder they´re morbid. No wonder they´re bushed.´
´You ought to ring up your fucking publisher, mate. Get them on the ball.´
Martin Amis: Money.

Toki kirjailijan karua arkea piristävät sellaiset bravuurit kuin Martin Amisin Money, jotka voi lukea uudestaan ja uudestaan, aina yhtä innostuneena. Mutta nekin ovat, piru vie, toisten kirjoittamia.