Kappale vitaalista elämää

Vaihdoin hetkeksi kirjoitushommat puutarhatöihin. Teki hyvää käytellä pensasleikkuria tietokoneen näppäimistön sijasta.

Olavi Paavolainen pohdiskelee Ristissä ja hakaristissä ”älyllisen” ja ”vitaalisen” elämän välistä eroa. Olennaiseksi hän nostaa sen, miten työn aiheuttama väsymys ilmenee.

”Levottomuus ja tyytymättömyys kuuluu henkisen työn olemukseen. Henki ei saa koskaan olla tyytyväinen saavutettuun tulokseen.”

Näinhän se menee. En enimmäkseen nauti kirjoittamisesta. En enimmäkseen ole tyytyväinen aikaansaannoksiini.

Jotkut kirjailijat väittävät kirjoittavansa, koska heidän on pakko. Minun ei ole mikään pakko, voisin aivan hyvin olla kirjoittamatta. Mutta jostain syystä en halua. Jostain syystä haluan jatkaa kirjoittamista kaikista esteistä, vaikeuksista ja pettymyksistä huolimatta, vaikka tiedän, että en saa siitä koskaan samanlaista varauksetonta tyydytystä ja onnistumisen elämystä kuin vaikkapa orapihlaja-aidan leikkuusta.

”Ruumiillisen työn tekijä ei tunne henkisen työn tekijän hirvittäviä, lamaannuttavia ´aallonpohjia´ ja ´depressiokausia´. Ruumiillisen työn tekijä nukkuu pois väsymyksensä.”

Tämäkin on tuttua. Nukun aina syvää, rauhaisaa unta tehtyäni edellisen päivän jotakin fyysisesti kuormittavaa työtä. Jos taas olen huhkinut tuntikausia tekstin parissa, uni on usein katkonaista ja rauhatonta, ei lainkaan virkistävää.

Epäilen, että ruumiillisen työn luoma hyväolo ja tyydytys johtuvat siitä, että ruumiillinen työ ei ole minulle oikeasti työtä, se on vain tervetullut poikkeama normaaleista palkka- ja kirjailijatyön rutiineista, melkein kuin huvitusta. Ne, joille ruumiillinen työ on välttämättömyys, osa arkipäiväistä olemassaolon taistelua, kokevat varmaan Olavi Paavolaisen sanat työläisen palkitsevasta unesta rienaavina.

Miehekästä proosaa

Petri Tammiselta ilmestyy syksyllä uusi romaani. HS:n sunnuntaisivuilla on kirjailijasta iso juttu isolla kuvalla.

Jutussa Tamminen kertoo, että etenkin Meri ja Hyry ovat hänelle tärkeitä esikuvia. Se ei ole suuri uutinen niille, jotka ovat tutustuneet tämän Vääksyssä ”kaukana Helsingin humusta” majailevan kirjailijan tuotantoon.

”Poika sanoi pari päivää sitten, että sinä häpeät asioita, joita ei tarvitsisi hävetä, etkä ymmärrä hävetä asioita, joita sinun pitäisi oikeasti hävetä”, Tamminen sanoo jutussa.

Tiedän, että kirjallisuuspiireissä on porukkaa, jotka yhdistäisivät tämän Tammisen toteamuken siihen, että hän pitää Merta ja Hyryä esikuvinaan. Niin julmaksi on maailma mennyt.

Minä en ikinä lakkaa ihailemasta ja ihastelemasta Veijo Meren proosaa. Mutta suomalaisen mieskirjallisuuden valtavirrasta olen kyllä livennyt sen verran, että HS:n siteeraama Tammisen romaanin alku – ”Makasin sohvalla ja katselin urheiluruutua” – ei saa minua haltioitumaan. Pikemminkin tulee mieleen, että ”hohhoijaa, onhan näitä tällaisia jo nähty.”

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Tammisen uusi romaani voisi olla kiinnostava. Kyllä minä sen varmasti ensi syksynä luen. Toisaalta: eikö Veijo Meri ole sanonut, että usein jo ensimmäisestä lauseesta näkee, onko kirja paska.

Uusista romaaneista tulee vanhoja

Milan Kundera siteeraa esseekirjassaan The Curtain: An Essay in Seven Parts (alkuteos Le Rideau: essai en sept parties) puolalaisen emigranttikirjailija Witold Gombrowiczin (1904-1969) päiväkirjamerkintöjä. Niissä Gombrowicz hahmotteli ”henkilökohtaisen versionsa romaanin historiasta” listaamalla kirjailijat, tyylisuunnat ja ilmiöt, joista piti ja joista ei pitänyt:

* Gombrowiczin suurin kirjallinen rakkaus oli Rabelais

* Gombrowicz ei erityisemmin piitannut Balzacista

* Gombrowicz rakasti Baudelairea

* Gombrowicz ei vaikuttunut Proustista

* Gombrowicz ei kokenut juuri ketään aikalaista hengenheimolaisekseen

* Gombrowicz ei pitänyt 1800-luvun puolalaisesta kirjallisuudesta

* Gombrowicz suhtautui yleisesti ottaen varauksellisesti puolalaiseen kirjallisuuteen

* Gombrowicz piti 1920- ja 1930-lukujen avantgardesta

* Gombrowicz halveksi poliittisesti sitoutuvaa kirjallisuutta

* Gombrowicz ei pitänyt 1950-ja 1960-lukujen ranskalaisesta avantgardesta, etenkään ”uudesta romaanista” ja ”uudesta kritiikistä” (jonka henkilöitymä oli Roland Barthes).

Miksi Rabelais oli Gombrowiczille niin tärkeä? Kunderan mukaan siksi, että hänen kirjallisuuskäsityksensä korosti tradition merkitystä:

”His passion for Rabelais reveals the meaning of Gombrowicz´s modernism: he does not reject tradition of the novel, he claims it but claims it as a whole, with particular attention to the miraculous moments of its beginnings.”

Tradition merkityksen korostaminen selittää myös Gombrowiczin vastenmielisyyttä ”uutta romaania” ja sen taustalla vaikuttaneita kirjallisuuskäsityksiä kohtaan. ”Solipsismia, onanismia”, Gombrowicz pilkkasi päiväkirjassaan.

Häntä häiritsi ”uuden romaanin” edustajien ehdottomuus: joko hyväksytte modernismin sellaisena kuin me sitä edustamme tai olette tuomitut toistamaan aikansa eläneitä kaavoja loputtomiin.

Kundera tulkitsee häntä: ”For Gombrowicz modernism meant: through new discoveries, advancing along the inherited path. As long as that is still possible. As long as the inherited path still exists.”

”Uuden romaanin” edustajat eivät olleet mikään ainutlaatuinen tapaus kirjallisuuden historiassa. Jokaiseen kirjalliseen sukupolveen mahtuu porukka, joka esittää oman ultimaatuminsa: ”Ellet jaa meidän estetiikkaamme, olet reliikki.”

Onneksi on traditio. Se säilyttää elävyytensä ja innostavuutensa, ei vanhene vaan täydentyy. Mutta ”uusista romaaneista” ei voi tulla muuta kuin vanhoja romaaneja.

P.S.

Olen viikon verran pois nettiyhteyksien ääreltä, joten en voi hyväksyä tänä aikana mahdollisesti tulevia kommentteja.