Matkalle vaikka väkisin

Olen huono monissa asioissa. Esimerkiksi kunnon turistia tai matkailijaa minusta ei saa tekemälläkään.

Se on tietysti ikävää. Matkailusta nauttiminen on nykymaailmassa miltei velvollisuus. Ei tarvitse olla suurituloinen ihminen tai sellaisen maineessa joutuakseen vastailemaan kysymyksiin, mihin aiot matkustaa kesällä. Jos nuorena ei ole interreilannut ja erehtyy sanomaan sen ääneen, saa oitis nössön maineen.

Michel Houellebecqin pienoisromaani Lanzarote alkaa siitä, kun päähenkilö marssii matkatoimistoon buukatakseen itselleen loman jossain kivassa mestassa. Asioidessaan etnisiin kuteisiin sonnustautuneen, nenänlävistyksellä itsensä koristelleen matkatoimistovirkailijan kanssa päähenkilö pohdiskelee matkailun taloudellis-kulttuurista luonnetta.

Valmismatka tuotteena muodostuu toiveista, odotuksista ja unelmista. Valmismatkan osto on mitä oivallisin esimerkki jälkiteollisesta vaihdannasta, johon liittyy valtava määrä aineellisesta maailmasta erkaantuneita, lähes myyttisiä yhteyksiä. Jos matkailubisneksen ammattilaiselta kysytään, hän sanoo: en myy matkaa, vaan mielikuvan matkailuelämyksestä.

Olen harrastanut jonkinverran valmismatkailua, eli porvarillista turismia, todetakseni Houellebecqin huomiot päteviksi:

1) Porvarillinen turismi on vähintään yhtä paljon matkailunautinnon apinoimista kuin aitoa matkailunautintoa. Televisio-ohjelmat, aikakauslehdet, turistioppaat ja mainosesitteet kertovat havainnollisesti, kuinka esimerkiksi rantalomasta kuuluu nauttia. Aikuiset löhöilevät rantatuoleilla drinkkilasit kourassaan, nainen lukee muotilehteä ja mies ihailee turkoosia merenaavaa (ehkä myös ohitseen lipuvia feminiinisiä vartalonkaaria), lapset temmeltävät tyrskyissä ja rakentavat hiekkalinnoja. Olen nähnyt rantalomakohteissa perheitä, joilla näyttää olevan hauskaa, ainakin hetkittäin. Mutta paljon myös sellaisia perheitä, joiden loma vaikuttaa väkisin viihtymiseltä, tuhoon tuomitulta maksetun ilon jahtaamiselta.

2) Porvarillinen turismi ei koskaan tavoita mitään alkuperäistä ja juurevaa. Järjestetyt kierrokset paikallisissa nähtävyyksissä tuovat mieleen Don DeLillon Valkoisessa kohinassa esiintyvän Amerikan kuvatuimman ladon. Ihmiset matkustavat matkojen päästä ottamaan itselleen kuvan tästä ladosta. He tekevät näin, koska lukemattomat muut ovat tehneet samoin ennen heitä. Mitä he näkevät katsoessaan Amerikan kuvatuinta latoa? Eivät ainakaan röttelöä, jossa on neljä seinää ja katto ja jolla on luontainen paikkansa ympäröivässä maisemassa. Entä kosketukset toisiin ihmisiin, eri kansallisuuksiin? Porvarillinen turisti tapaa valmismatkallaan vain toisia porvarillisia turisteja sekä niitä paikallisväestön edustajia, joille porvarilliset turistit ovat elinkeino. Suurissa kaupungeissa ihmiset tunnistavat valmismatkalaiset hassuista asuista ja hölmöistä käytöstavoista ja luonnollisesti karttavat kanssakäymistä tällaisten surkimusten kanssa.

Kenenkään ei tietenkään tarvitse alistua porvarilliseksi turistiksi. Omin päin matkustaminen on nykyään helppoa, ei muuta kuin rinkka selkään, kartta käteen ja maailmalle. Itselläni kuitenkin mukavuudenhalu voittaa seikkailunhalun. Alan muutamassa päivässä kaivata takaisin kotiin, tuttujen tavaroiden ja pinttyneiden rutiinien pariin. Kaksi viikkoa ulkomailla lähentelee kärsimystä.

Minulle parasta matkailussa on matkojen suunnittelu: kohteiden etsintä, reittien valinta, aikataulujen laadinta ynnä kaikenlainen etukäteen tapahtuva haaveilu ja kuvittelu.

Gustave Flaubertin Sydämen oppivuosissa Frederic Moreau muistelee ystävänsä Deslauriers´n kanssa nuoruusvuosiensa bordellikokemusta. Astuttuaan synninpesään ja nähtyään kaikki tarjolla olevat naiset, Frederic joutui suunnattoman kiihtymyksen valtaan ja pakeni ennen tositoimiin ryhtymistä Deslauriers kannoillaan. Tämä nuoruuden tapahtuma, kaikki siihen liittynyt odotus, kiihko, haaveilu ja ilo, painui ystävysten mieliin puhtaana, koska todellisuus ei päässyt latistamaan ja turmelemaan sitä. ”Se oli parasta, mitä meillä on koskaan ollut!”, toteaa Frederic vuosia myöhemmin. Ja siihen koko romaani loppuu.

Minäkin voin sanoa, että monet parhaista muistoistani liittyvät sellaisiin juttuihin, joita olen suuresti odottanut, mutta jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Eikä tämä koske pelkästään matkailua.

Keskeneräisiä Eurooppa-ajatuksia

Eurooppa on kuin todellisuus itse. Sillä on ehtymätön kyky tuottaa pettymyksiä.

Toki Euroopan ideaa – tai pikemminkin ideoita, niitähän on monia – voi lähestyä valoisammastakin näkökulmasta. Karl Jaspersin mielestä Euroopan ideaa määrittää juuri se, ettei se voi tulla valmiiksi, saavuttaa täyttymystään. Eurooppa on historiaan upotettu, ja historia on tunnetusti ankara paikka: siellä kauniit aatteet muuttuvat verilöylyksi.

Oma suosikkiversioni Eurooppa-bluesista on kunderalainen. Unkari, Tsekki, Puola, tämä niin sanottu itäinen Keski-Eurooppa huomasi toisen maailmansodan jälkeen joutuneensa itäisen miehittäjän armoille. Unkarin kansannousun päivinä moni julisti valmiuttaan kuolla ”Euroopan puolesta”.

Miten kävi kylmän sodan päätyttyä?

Itäisen miehittäjän korvasi läntinen miehittäjä, konsumerismin kiillolla silattu amerikkalaislähtöinen kapitalismi. Se toimii hienovaraisemmin ja viettelevämmin kuin yrmy neukkuvalta, mutta on luonteeltaan lähes yhtä totaalinen.

Sitä sopii tietysti kysyä, voivatko eurooppalaiset ideaalit – vapaus, veljeys ja tasa-arvo – toteutua muutoin kuin tragediana tai farssina. Ainakin nykyistä maailmanmenoa seuratessa vaikuttaa, että nämä ideaalit edistävät typeryyttä ja barbarismia. Ei ihme, että kirjallisuudella menee tällaisena aikana huonosti.

Juu, nämä ovat otsikon mukaisesti keskeneräisiä ajatuksia. Psyykkaan nimittäin itseäni kirjoittamaan jotain punnittua ja jäsenneltyä tästä aihepiiristä. Samalla takaraivossani nakertaa pelko siitä, saanko päässäni muhivia ajatuksia paperille asti. Leif Salmén kuvaa tätä masentavaa olotilaa esseekokoelmassaan Palatsi Bosporin rannalla:

”Olen ehkä juuri kävellyt uimahallista kotiin, kun endorfiinihumala yhä kuohahtelee valssin lailla raajoissa ja happi ja ideat kohisevat aivosoluissa, ja kun sitten ripustan pyyhkeen ja uimahousut kuivumaan ja tuumin, että nyt keitetään kahvia ja kirjoitetaan ne täydelliset rivit, jotka äsken olivat mielessä, kaikki luhistuukin kerralla. Sen jälkeen minä vain istun, tosin kahvikupin kera, mainiossa nojatuolissani, polttelen ketjussa ja tuijoitan harakkaa, joka kyyhöttää hievahtamatta vastapäisellä katolla, enkä näe oikeastaan mitään, en aisti, koe enkä elä.”

Salmén huomauttaa, että tässä tilassa ei ole mitään kirjallista, vaikka sitä kuvataan kirjallisuudessa usein. Ei, siinä ei todellakaan ole mitään kirjallista.

Sivilisaation pikku uhrit

Aurinkoinen kevätpäivä, ihanteellinen ruohonleikkuuseen.

Aina nurmikkoa raakkatessani muistan Philip Larkinin runon The Mower. Se kertoo tarinan siilistä, joka kohtaa loppunsa ruohonleikkurin terissä. Runon puhuja – Philip Larkinin oloinen mies, kuten tällaisissa yhteyksissä tavataan sanoa – tunnistaa onnettomuuden uhrin, muistelee ruokkineensa sitä.

”Next morning I got up and it did not.
The first day after a death, the new absence
Is always the same; we should be careful
Of each other, we should be kind
While there is still time.”

Luonnosmainen, hiukan kömpelö runo koskettaa paljaudellaan. Se onnistuu pitämään puhujan tuntemukset yksityisinä ja samalla päästämään lukijan lähelle. Suru kirvottaa kahdessa viimeisessä säkeessä esitettäviin hätäisiin vetoomuksiin. Ne täytyy pistää runoon juuri tuollaisina, sen näköisinä kuin ne olisi sutaistu ensimmäisessä tunnekuohussa hätäisesti tupakkiaskin kanteen. Subliimit loppusäkeet ottaisivat runon hengiltä.

Ja totta kai: tuo pieni runo omalla tavallaan kertoo ihmisen osasta luomakunnassa. Puutarhansa siisteyttä varjeleva homo sapiens silpoo huomaamattaan viattomia luontokappaleita. Minäkin olen syyllinen, minä olen ajanut ruohonleikkurilla sammakon yli.

P.S.

Näin dagen efter kysyn itseltäni: onko tämä merkintä sentimentaalisuudessaan turhan naiivi? Ehkä on, ehkä ei haittaa vaikka on. Jotain Larkinin runon tunnelmasta suodattui tähän. En silti pidä Larkinin runoa sentimentaalisena. Siinä on tunnetta, mutta tunne ei vuoda väärällä tavalla yli.