Vihaa, lohtua, vihaa ja lohtua

Pitääkö kirjailijan tarjota lohtua? Ja millaista lohtua? Tämä teema toistuu varioiden Gustave Flaubertin ja George Sandin kirjeenvaihdossa. Vuoropuhelua on kiintoisa seurata, koska kirjailijat ovat temperamentiltaan niin kovin erilaisia.

Sand tiivistää tämän eron toteamalla, että hän tarjoaa lohtua, mutta Flaubert lohduttomuutta:

”En tiedä mikä säätelee kohtaloitamme. Sinä katsot niiden ohikulkua, puntaroit niitä, sinä kirjaimellisesti pidättäydyt arvioimasta niitä. Sinä rajoitut kuvaamaan niitä ja kätket huolellisesti, systemaattisesti persoonallisen näkemyksesi. Kuitenkin se näkyy hyvin kertomuksesi lävitse, ja sinä teet surullisemmiksi ihmiset jotka sinua lukevat. Minä tahdon tehdä heidät vähemmän onnettomiksi.”

Flaubert uskoi, että kirjailijan on oltava tekstissään samalla lailla näkymätön kuin Jumala luomakunnassaan. Eräät hänen käsityksensä ovat kieltämättä huvittavia, kuten usko romaanin ”tieteellisyyteen”. Toisaalta hän taisi usein olla pikemminkin roolilleen uskollinen kuin täysin vakavissaan, esimerkiksi puhuessaan runouden voivan yltää samanlaiseen täsmällisyyteen kuin geometrian.

Olennaista Flaubertissa on, että hän on niitä kirjailijoita, jotka ovat riidassa maailman kanssa (erään myöhempien aikojen riitapukarin ilmausta lainatakseni). Niinpä hän vuodattaakin Sandille:

”Voi, rakas hyvä Mestari, jospa te voisitte vihata! Se teiltä on puuttunut: Viha. (…) No mutta! huutakaa! jyliskää! ottakaa iso lyyranne ja näpäyttäkää vaskikieltä.”

Viha, kostonhimo, aggressio – nämä ovat legitiimejä kirjallisen työn voimanlähteitä, vieläpä suhteellisen yleisiä kirjallisuushistoriassa. Niitä oli Flaubertilla, niitä oli Strindbergillä ja Célinellä, niitä on Houellebecqilla. Sen, että viha kantaa kirjailijaa, ei tarvitse eikä etenkään pidä tarkoittaa hillitöntä ja holtitonta räiskimistä. Sen todistavat Flaubertin teokset. Vihata kun voi myös hillitysti, ja tyylillä.

Entä lohtu? Miksei kirjailija, joka on riidassa maailman kanssa lohduttaisi suuresti niitä lukijoita, jotka jakavat hänen tuntemuksensa? Sitä paitsi hyvin kirjoitettu vihasta ammentava kirjallisuus koskettaa myös niitä, jotka eivät kovin paljon vihaa, mutta jotka ymmärtävät hyvin kirjoitettua kirjallisuutta, ja osaavat liikuttua siitä.

Vihasta ammentava kirjallisuus voi olla moraalista siinä missä mikä tahansa kirjallisuus, ja usein onkin. Tämän ymmärsi myös Flaubert, joka halusi kätkeä itsensä tekstistään, näyttää maailman, ei selittää sitä. Ja hänellä oli kanttia vaatia samaa ymmärrystä lukijoiltaan:

”Jos lukija ei saa kirjasta irti moraalisuutta joka siitä pitäisi löytymän, niin joko lukija on hölmö tai kirja vääristelee tarkkuuden osalta. Sillä silloin kun jokin asia on tosi, se on hyvä.”

Trubaduuri tuulettaa

”Huomaatteko, miten kirjallinen aisti on harvinainen! Kielten tuntemuksen, arkeologian, historian, jne., kaiken pitäisi edesauttaa sitä kuitenkin! Mutta ei alkuunkaan! Niin sanotut valistuneet ihmiset käyvät yhä epäpätevämmiksi taiteen suhteen. Taide itsessään jää heiltä tavoittamatta. Selitykset ovat heille tärkeämmät kuin teksti. He kiinnittävät suuremman huomion tukisauvoihin kuin jalkoihin.”

Aivan oikein, vanha Gustave siinä taas purkaa sydäntään. Tällä kertaa vuonna 1869 kirjeessään George Sandille. On vapauttavaa ja lohduttavaa lukea näiden kahden kirjeenvaihtoa liki 150 vuoden takaa (Eila Kostamon suomentamasta teoksesta Rakas vanha trubaduuri. George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa 1863-1876). Ihan samoista asioista he nurisevat kuin nykypäivän kirjailijat: rahanpuutteesta, typeristä kriitikoista, omaan pussiinsa pelaavista kustantajista, kirjallisuudesta piittaamattomasta yleisöstä, huonon maun ylivallasta…

Gustave Flaubert voitaisiin koska tahansa tuoda Ylen studioon Voimalan nauhoituksiin keskustelemaan kirjallisuudesta, kustantamisesta ja kulttuurijournalismista. Hänen argumenttinsa olisivat yhtä teräviä ja sattuvia tänään kuin vuonna 1869.
”Sillä minä kirjoitan (puhun itseään kunnioittavasta kirjailijasta), en tämän päivän lukijalle, vaan kaikille lukijoille joita voi ilmaantua, niin kauan kuin kieli elää. Tuotettani ei siis voi kuluttaa nyt, sillä sitä ei ole tehty yksinomaan aikalaisiani varten. Joten palveluni jää määrittämättä ja näin ollen korvaamatta.”

Puhdistuksen jälkeen

Tein sen minkä kerroin tekeväni, luin Sofi Oksasen Puhdistuksen. Ajatukseni ovat samansuuntaiset kuin Anita Konkalla, joka blogissaan kuvailee kirjaa juonivetoiseksi. Puhdistus on lukuromaani samassa mielessä kuin Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Enkä nyt tarkoita sitä, että kirja olisi jotenkin ”kepeä” tai vailla ”vakavaa sisältöä”. Päinvastoin.

Puhdistus on hiottu ja tarkasti viimeistelty teos. Kirjoitin sähköpostiviestissäni Karolle, että mieleeni tulee (amerikkalainen, miksei yhtä hyvin eurooppalainenkin) laatuelokuva. On vahva tarina, vahvoja henkilöitä ja suurten kysymysten käsittelyä. Lisäksi se vastaa melkoisen tarkasti laatutietoisen yleisön ennakko-odotuksiin. On sillä tavalla hyvä kirja kuin hyvät kirjat useimmiten.

Pidän siitä vakavamielisyydestä, joka Puhdistuksesta huokuu. Oksanen uskoo kirjallisuuteen, sen kykyyn kuvata ja käsitellä historiaa ja historian merkitsemiä ihmiskohtaloita. Moinen vakavamielisyys on nykyisin riskialtista. Helpommalla pääsee, jos turvautuu ironiaan ja travestiaan, vetää kunnolla överiksi.

Omaa romaaniestetiikkaani vasten arvioituna Puhdistus on hitusen liian perfektionistinen, odotusten mukainen teos. Soisin, että kirjassa olisi enemmän ryppyä ja rosoa, enemmän riitasointuja. Mutta tämähän on minun ongelmani, joka ei mitenkään vähennä kirjan ansioita.

Pakko myöntää, että lukemistani häiritsi se julkinen hypetys, joka kirjaan on kohdistunut. Mielestäni kustantamoiden markkinointi-ihmiset toimivat typerästi rummuttaessaan uutuusromaaneja suuriksi kirjallisiksi tapauksiksi. Sellaisethan tunnistetaan vasta jälkikäteen, eikä sellaisia ilmesty vuosittain tai edes joka toinen vuosi, hyvä jos kerran kymmenessä vuodessa.

Vaikka tunnistan myyntitykkien korupuheet myyntitykkien korupuheiksi, ne tunkevat silti ikävällä tavalla minun ja kirjan väliin.
P.S.
Tämänkin mainitsin sähköpostiviestissäni Karolle: ”Joku voisi myös marista Oksasen mieskuvasta. Miehet ovat lähestulkoon kaikki kiduttajia, raiskaajia ja pyöveleitä. Kaikki paha maailmassa on miehistä lähtöisin.”