Teesejä ulkoministeriydestä

Ulkoministeriksi ei synnytä. Tehokas valmentautuminen ulkoministeriksi valtio-opin laitoksella, nuorisopolitiikassa, työministeriössä, olympiakomiteassa tai kansainvälisessä yleisurheiluliitossa tuntuu mahdottomalta. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy ulkoministeri.

Huonolla ulkoministerillä on paremmat edellytykset kehittyä kuin hyvällä. Veijo Meri sanoo: ”Ulkoministerit ovat huonoja itsensä ilmaisijoita, siksi heistä tulee itsensä ilmaisijoita.” Moderni matkaviestintäteknologia on merkittävästi laajentanut ulkoministerien mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen.

Hyväksytyksi tuleminen yleisessä seksuaali- ja tasa-arvopoliittisessa normistossa on ulkoministereille kammottava taakka. Ulkoministerit ovat luontoaan kapinallisia, he vastustavat sovinnaisuuksia, kaitaa tietä ja varman päälle pelaamista. Huonoista ulkoministereistä voi joskus tulla hyviä ulkoministereitä.

Kriitikkosetä opettaa

Lueskelen toisinaan kirjallisuusarvosteluja maakuntalehtien nettisivuilta. Joskus niissä on asiallista ja punnittuakin kritiikkiä, joskus taas sellaista, mikä hymyilyttää ja ehkä suututtaisikin, ellei niin kovasti hymyilyttäisi.

Tämä Karjalaisessa julkaistu arvostelu Viivi Hyvösen romaanista Apina ja Uusikuu edustaa klassista kriitikko opastaa kirjailijaa -tyylilajia:

”Romaanin henkilögalleria ja tapahtumien kirjo on runsas aina liiallisuuteen asti. Tuntuu, että vähempikin rönsyily olisi riittänyt pitämään lukijan mielenkiinnon vireillä. Apina ja uusikuu ylipursuaa ja porisee kuin liian täyteen ahdettu puurokattila. Toivon mukaan Viivi Hyvönen seuraavassa teoksessaan malttaa hidastaa vauhtia, ja saamme luettavaksemme jopa kansainväliset mitat täyttävän suomalaisen fantasiaromaanin.”

Kyseinen kriitikko myös ihmettelee sitä, ”miten kummassa nuori naiskirjailija onkin osannut kuvata väkivaltaisia, makaabereja tappelukohtauksia niin elävästi.”

Eli kaiken huipuksi meillä on tässä vanhempi setä opastamassa nuorta naiskirjailijaa.

Holhoava ylhäältä katsova ja kirjailijaa isällisesti tai äidillisesti opastava asenne on kriitikkokunnan kuluneimpia ja käytetyimpiä tapoja osoittaa valtaansa ja ”viisauttaan”. Se on niin läpinäkyvää, ettei sitä osaa oikein paheksuakaan.

Onneksi on – tosin harvassa – sellaisiakin kriitikoita, jotka osaavat ruotia teoksen heikkouksia ja puutteita tyylitajunsa säilyttäen ja turvautumatta omaa auktoriteettiaan pönkittäviin tehostuskeinoihin.
P.S.
Huomasitte kai, että käytin tämän merkinnän avauskappaleessa saman kaltaista retorista tyylikeinoa, joista moitin näitä isällisiä ja äidillisiä kriitikoita. Se oli harkittu rikos.

Uljas uusi markkinatalous

Wall Streetin pankkiväki tienasi viime vuonna palkkoina ja bonuksina liki 60 miljardia dollaria. Se vastaa suunnilleen Vietnamin bruttokansantuotetta.

Nämä samat markkinatalouden esitaistelijat ovat saaneet aikaan luottokriisin, joka uhkaa koko pankkijärjestelmää. Vielä viime syksynä arviot luottokriisin tappioista liikkuivat 100-200 miljardissa dollarissa, mutta nyt synkimmät ennusteet puhuvat jopa 2 000-3 000 miljardin menetyksistä.

Oireellista on, että merkittävä osa Wall Streetin pankkiirien ökybonuksista on kertynyt luottokriisin syntyyn ratkaisevasti vaikuttaneilla rahoitusinstrumenteilla – näillä surullisen kuuluisilla asuntoluottopohjaisilla CDO:illa (collateralized debt obligations) – tehdyistä bisneksistä.

Pankkiirien toiminta on ollut sekoitus ahneutta, lyhytnäköisyyttä ja piittaamattomuutta. Holtittomalla luotonannolla paisutettiin asuntomarkkinoiden kuplaa, ja samaan aikaan kuviteltiin asuntoluottojen arvopaperistamisen pitävän riskit kurissa.

Taloustieteilijä Paul Krugmanin mukaan uudenlaisten rahoitusinstrumenttien ympärille on syntynyt omanlaisensa ”varjopankkijärjestelmä”, joka toimii irrallaan perinteisestä järjestelmästä normaalien rahoitusvalvonnan mekanismien ulottumattomissa:

”As the years went by, the shadow banking system took over more and more of the banking business, because the unregulated players in this system seemed to offer better deals than conventional banks. Meanwhile, those who worried about the fact that this brave new world of finance lacked a safety net were dismissed as hopelessly old-fashioned.”

Varjopankkijärjestelmän kannattajat ovat pyörittäneet sitä tuttua mantraa, jonka mukaan kaikenlainen sääntely ja julkinen kontrolli on pahasta, on annettava markkinamekanismin toimia vapaasti. Päällisin puolin Wall Streetin pankkimaailma edustaakin kapitalismia puhtaimmassa muodossaan, sitä hallitsee brutaali kilpailu ja kahlitsematon ahneus.
Vapaasti toimiva markkinamekanismi ei kuitenkaan ole luonut tasapainoista järjestelmää, vaan kiikkerän ja kriiseille alttiin. Lisäksi tehokkuustalouden rinnalla rehottaa kusetustalous: varjopankkijärjestelmän rahoitusinstrumenteilla bisnestä tekevät pankkiirit ehtivät rahastaa ökybonuksensa ennen kuin näiden helvetinkoneiden aiheuttamat riskit realisoituvat satojen miljardien tappioiksi.

Järjestelmä palkitsee lyhytnäköistä riskinottoa ja luo kestämättömän moral hazard -ongelman. Pankkiirit voivat voittaa todella nopeasti todella paljon rahaa, mutta jos huonosti käy, tappiot kärsii ennen muuta järjestelmä itse (ja veronmaksajat): heads, I win, tails, you lose.
Surkuhupaisinta on, että rahoitusjärjestelmän natistessa liitoksistaan, vapaan markkinatalouden esitaistelijat huutavat julkista valtaa apuun. Systeemiriskin pelossa USA:n keskuspankki tekee kaikkensa siivotakseen ahmattipankkiirien sotkut. Hiljattain Fed ilmoitti hyväksyvänsä käsiin mätäneviä asuntoluottoinstrumentteja vakuudeksi likvidejä valtion lainapapereita vastaan. Fed oli myös pelastamassa räikeimmin riskejä ottanutta investointipankkia Bear Stearnsia tuholta.

Seuraava askel lienee, että Fed ryhtyy ostamaan asuntoluottoinstrumentteja suoraan omaan taseeseensa. Näin luottokriisin riskit sosialisoidaan, otetaan julkisen vallan kannettavaksi. Eläköön vapaa markkinatalous!

Jos amerikkalaisessa rahoitusmaailmassa toimisi aito kapitalismi, pankit joutuisivat maksamaan virheistään ja yltiöpäisimmät tekisivät vararikon. Mutta näin ei tapahdu, vaan puhdasoppisia kapitalisteja suojellaan julkisen vallan toimesta kapitalismin raakuuksilta.

Eikä pidä kuvitella, että nykypäivän tapahtumat mitään muuttaisivat. Ennen pitkää rahoitusmaailman valtaa uusi euforia ja silloin julistetaan taas, että julkisen vallan ei pidä sekaantua, on annettava markkinamekanismin toimia, on annettava pankkiirien ottaa riskejä ja rikastua. Fed tulee ja pelastaa, jos huonosti käy, niin kuin varmasti käy.

Paul Krugmanin mielestä nykytilanne vastaa vuoden 1930 tilannetta:

”The financial crisis currently under way is basically an updated version of the wave of bank runs that swept the nation three generations ago. People aren’t pulling cash out of banks to put it in their mattresses — but they’re doing the modern equivalent, pulling their money out of the shadow banking system and putting it into Treasury bills. And the result, now as then, is a vicious circle of financial contraction.”

Kun historia näin toistaa itseään, voimme tietysti huvittautua ajatuksella, että tällä kertaa emme seuraa tragediaa vaan farssia.