Raha ei haise

– Haloo.
– Onkssheeerkki?
– Anteeksi.
– Onksshe Erkki? Shheeon Kalle ku shoittaa.
– Enks mä ole kieltäny soittamasta kännissä.
– Emmäoo kännish. Mun täytyy vaan kato kuishhkii ettei noi kaverit herää.
– Älä puhu paskaa. Susta lähtee sellaiset huurut että mullakin alkaa henki haista viinalle.
– Venttaa vähän, määmenen kauemmash. No niin. Heitäksh kakshkymppii?
– Jumalauta, mies ruinaa rahaa.
– Enkä. Mullon kato idish. Pishtetään shijoitushporukka pyshtyyn ja oshtetaan toi Shödika poish kulekshimashta.
– Helvettiäkö me sillä.
– No mitäsh me shijoittajat yleenshä: rahaa, rahaa. Pannaan she kato timmiin kuntoon ja myydään kolmenkybän preemiolla eteenpäin.
– Mutta mitä sä tiedät kirjojen julkaisemisesta. Koska sä luit viimeks kirjan?
– Erkki perkele, älä ny rupee niuhottaan. Tuote ku tuote, toisshet niishtä myy ja toisshet ei. Pitää kushtantaa niitä mitkä myy. Ei tää oo shaatana mitään rakettitiedettä.
– Eks Södikasta lähtenyt just monta nimekästä pois?
– Juu, mut kyl mä kato hommaan uushii tilalle. Mullon kato kontakteja. Tänki kansh mä oon ryypänny, tän joka poltti shen vitun laiturin, muishtakshää, oli shiitä shillon lehdisshä juttuja. Shillä oli tapana lähetellä shähkeitä joka paikkaan. Oltiin kerran Koshmokshessha niin she lähetti Reikanille shellashen ett ”lopeta she dollarin painaminen”. Mää en tiedä mikä shiinä oli, kushiko shiltä rojaltit ku taala oli heikko, mut shellashen she lähetti. Ei shaatana, taish ollaki Kaartteri she pressha. Enivei, shen kundin kirjat myy ku shiimaa. Kyllä she lähtee meidän kelkkaan ku heitetään vähän ennakkoo peliin ja pidetään she viinoissha.
– Sä puhut nyt kuolleesta kirjailijasta.
– Mitä pashkaa, ei she mitään kuollu oo.
– On se. Sun kontaktit on hapantuneet.
– No kuollu tai ei. Mullon parempiki kortti. Hommataan kato tää Marshki kirjottaan muishtelmat, ei she oo mun tietääksheni vielä julkaisshu shellashii. Shehän pääshish oikoon näitä väitteitä, ett she olish ollu joku vitun homppeli ja korshettiveikko. Nimee vaan paperiin ennenku muut ehtii. Shaataish kaikki perkeleen Ilashkivet ja Heklundit puffaan shitä. Oikeen näyttävä kampanja. Olish nauhaa niin…
– Kalle hei, Marskikin on vaihtanu jo hiippakuntaa.
– Täh? Onkshe delannu kansh? Mä luulin kato ett she on vaan vaihtanu maata. Lähteny shinne Shveitshiin pakoon tätä julkishuutta ja homppelikohuu. Ai shaatana, mä kuvittelin nähneeni shen viime keshänä ku tulin Kalleshta kotiin.
– Se oli se patsas. Siinä Kiasman edessä.
– Onksh shillä patshash. Hevonen kansh?
– Marski ja heppa.
– No mut ei she mitään, kaapataan joku kimuli. Shellanen joka kirjottaa verevää prooshaa perkele. Panee mahlat virtaan. Enkä mä nyt tarkota mitään Kaari Utrioo vaan vähän nuorempaa. Shellashta joka vilauttaa reittä kansh. Shiittä lähtee. Heitäksh kakshkymppii?
– Kaksyt miltsii?
– Miltshii, miltshii. Mä pishtän hatun kiertään. Kerätään ishompi porukka ja hoidetaan fyrkat himaan.
– No perkele.




Marskin ryypyt rinnuksilla

Joillakin ihmisillä moraalinen närkästys ja paheksunta yltyy sellaisiin mittoihin, että se tuottaa tämänkaltaisia huomioita ja tuomioita:

”Asiantuntijat, viimeksi kenraali Gustav Hägglund, ovat paljastaneet filmisuunnitelman sisältävän samoja aineksia kuin punaisen armeijan sota-aikaisten, Mannerheimia solvanneiden propagandafilmienkin. Näinkö todella on? Tällaisen, Suomen Marsalkan muistoa häpäisevän elokuvan puuhaajien päät on kuvaannollisesti sanoen asetettava pölkylle ja mediassa koko kansan nähtäväksi; maan historian oikean kirjoituksen ja sen merkkihenkilöitten kunnian turvaamisen vuoksi.”

Raimo Ilaskiven paheksunnan aiheuttaja on Mannerheimin raadollisia puolia kosketteleva satiirinen animaatio Uralin perhonen. Ylipormestarin tulikivenkatkuinen kirjoitus on luettavissa hänen uusisuomi.fi:n blogistaan .

Joku voisi kuitata asian toteamalla, että Ilaskivi vain näkee sukupolvensa unta. Sitä valkoisen Suomen unta, jossa Mannerheim on idealisoitu vapahtajan kaltainen hahmo, vapaa kaikista inhimillisistä heikkouksista ja vajavaisuuksista. Kekkosta saa kyllä satirisoida, jopa kristillisen uskomme keskeishahmoja, mutta Mannerheim, hän on koskematon!

Mutta pahoin pelkään, että Mannerheim-myytti pitää otteessaan muitakin kuin Ilaskiven ikäpolven edustajia.

Jokunen vuosi sitten kiertelin asuntonäytöissä ympäri pääkaupunkiseutua. Kävin katsomassa erästä omakotitaloa, jossa asui kolmekymppinen pariskunta. Heidän siistissä työhuoneessaan oli kunniapaikalla Mannerheimin valokuva komeissa raameissa. Tuli kylmäävä olo. Että omaan sukupolveenikin kuuluvat ihmiset…

Se, että Mannerheimin ”halventaminen” nostattaa edelleenkin pintaan verenhimoa ja lynkkausmielialaa kertoo kieroon kasvaneesta isänmaallisuudesta. Sellainen ei ole ”isänmaan vapauden” rakastamista, kuten Raimo Ilaskivi kuvittelee.

Pyöveli vai uhri?

Vielä yksi merkintä Martin Amisin The Second Planesta, vaikkei se erityisen tyylikästä ja tasapainoista esseistiikkaa edustakaan. Samulin esittämä kritiikki edellisen merkinnän kommenttiosiossa osoittautui aiheelliseksi.

Amis kertoo kirjan viimeisessä esseessä September 11 vierailustaan BBC:n keskusteluohjelmassa Question Timessa, jossa hän totesi, että läntisen liittokunnan olisi pitänyt Irakiin hyökkäämisen sijasta keskittyä rakentamaan Afganistaniin kestävää hallintoa ja juurimaan terroristipesäkkeitä sikäläisiltä al-Qaidan tukialueilta.

Kommentit saivat studioyleisön vihastumaan. Nuori nainen julisti – Amisin mukaan lähes itkuisella äänellä (sovinisti!) – että amerikkalaiset ovat vastuussa Afganistanin islamistien aseistamisesta, joten heidän olisi pitänyt syyskuun 11. terrori-iskujen kostotoimena pommittaa itse itseään. Nainen sai yleisöltä raikuvat, yksimieliset aplodit.

En voi mitään sille, että sympatiseeraan Amisia. Läntisen älymystön piirissä niin yleinen kulttuurirelativistinen tulkintamalli haiskahtaa islamilaista terrorismia koskevassa keskustelussa pahasti elähtäneeltä, lähestulkoon ritualistiselta. Sen taustalla kummittelee usko tai olettamus, jonka mukaan me länsimaiset ihmiset olemme ennen muuta katalia imperialisteja – pyöveleitä ja kiduttajia – ja kolmannen maailman asukkaat imperialismimme passiivisia uhreja.
Koska länsi aseisti islamisteja kylmän sodan vuosina, länsi on vastuussa heidän myöhemmistä teoistaan, eivät he itse. Islamistit esitetään pieninä lapsina, jotka on johdatettu huonoille teille. Heidät kivetetään objekteiksi, joiden tekemiset ovat ainoastaan seurausta roistomaisten hallitustemme salakähmäisistä hankkeista.

Amisin mielestä kulttuurirelativistinen katsantokanta edustaa fetissinomaista pyrkimystä ”tasapainoisuuteen” ja ”moraaliseen ekvivalenssiin”. Käytännössä tämä ilmenee dogmaattisena kieltäytymisenä tuomitsemasta moraalisesti mitään sellaista, joka on etniseltä alkuperältään ei-länsimaista (juutalaisvaltio Israelin toimet toki tuomitaan).

Disclaimerina kaikkeen ylläolevaan todettakoon, että en missään tapauksessa hyväksy saati kannata George W. Bushin, tämän kuivahtaneen teksasilaisjuopon, järjetöntä sotapolitiikkaa.