Symppis vai pahis?

Philip Rothin Sabbath´s Theaterin keskushahmo Mickey Sabbath on kirjallisuushistorian ällöttävimpiä romaanihenkilöitä. Hän esimerkiksi suunnittelee omaan hautakiveensä tällaisen kaiverruksen:

Morris Sabbath

”Mickey”

Beloved Whoremonger, Seducer,

Sodomist, Abuser of Women,

Destroyer of Morals, Ensnarer of Youth,

Uxoricide,

Suicide

1929-1994


Eräs lukija valitti Rothille romaanin lukemisen olleen piinallista keskushahmon iljettävyyden vuoksi . Roth totesi siihen, että hänen osansa oli vielä piinallisempi, joutuihan hän luomaan Mickey Sabbathin persoonan ja elämään sen kanssa koko kirjoitusperiodin ajan.

Kumpi kärsii enemmän? Kirjailija vai lukija?

Olen joskus kummastellut ihmisten tarvetta samastua romaanihenkilöihin. Monelle kirjan hyvyyden tai huonouden kriteeri tuntuu olevan se, kuinka paljon sen keskushahmot tarjoavat inhimillistä lämpöä ja myötäkokemisen elämyksiä.

Vaikka itselläni ei erityisen vahvaa samastumisen tarvetta lukijana olekaan, on pakko myöntää Mickey Sabbathin herättäneen sen verran negatiivisia värinöitä, etten osannut pitää Sabbath´s Theaterista. Silti olen Philip Rothille kiitollinen, kun hän on moisen kirjan kirjoittanut.

André Gide totesi jotenkin siihen malliin, että hyväntahtoiset tunteet synnyttävät huonoa kirjallisuutta. Hänen sanoissaan on totta enemmän kuin puolet.

Tuntematon suomalainen

”Kristian Smedsin vetämä taistelunäytelmä Väinö Linnan romaanista pakottaa katsojan tutkimaan itseään kansalaisena, Suomen kansalaisena, osana esitystä, analysoimassa sodan seurauksena, osana sotaa syntynyttä tasavaltaa.”
Ilpo Tuomarila, uusisuomi.fi

”Se ei rienaa vaan esittää syvästi moraalisen puheenvuoron kalliisti lunastetusta ja halvalla myydystä maasta, entisestä hyvinvointivaltiosta, joka on yksille yhden- ja toisille tyystin toisenlainen.”
Suna Vuori, Helsingin Sanomat

”Tuntematon liikkuu tämän ajan kiihkeässä sykkeessä. Smedsille ajankohtaisuus on syvällisempää kuin mukaan terävästi oivallettu chatti-juontaja. Esityksen herättämät kysymykset ovat tässä ajassa.”
Eeva Kemppi, Turun Sanomat

Sokerina pohjalla Iltalehden lööppi, jossa Kaikkivaltias jyrähtää tuomionsa:
”Kansa tyrmää uuden Tuntemattoman:
PRESIDENTTIÄ EI SAA AMPUA!”

Katso ihmistä

Totuuden kohtaaminen on useimmiten vastenmielistä. Ehkä sen pitääkin olla. Totuutta harvemmin kohtaa Kansallisteatterissa, Kirjamessuilla tai Inhmillisessä tekijässä. Maikkarin Huomenta Suomesta nyt puhumattakaan.

Kuulun siihen miespuolisten enemmistöön, joka kävi armeijan. Alokasaikana kavahdin nähdessäni komppanian päivystäjän lukemassa pöytänsä ääressä säädyttömiä julkaisuja. En havainnut hänen kasvoillaan häivähdystäkään kiihkosta tai kuvotuksesta, kun hän selasi kiiltävälle paperille painettuja kuvia, joissa naiset paljastivat itsensä rahasta. Hän haukotteli kuin olisi lukenut Hesarin pääkirjoitusta. Hän oli nähnyt kaiken, mutta ei osannut olla katsomatta lisää.

Hän kertoi minulle totuuden itsestään ja kaltaisistaan, vaikka en kysynyt. Saati, että olisin halunnut tietää.

Joitakin vuosia myöhemmin näin Helsingissä raitiovaunussa nukkavierun keski-ikäisen miehen tutkiskelemassa keskittyneenä otsa kurtussa iltapäivälehden seksipuhelinmainoksia. Siihen aikaan niitä vielä julkaistiin. Ympärillä ihmiset puistelivat päätään ja tuhahtelivat, mutta nukkavieru mies ei piitannut kanssamatkustajien paheksunnasta.

Hän vahvisti minulle sen, minkä tiesin todeksi. Sen, minkä armeija oli minulle opettanut.

Samalla tajusin, kuinka vaikeaa useimmille on kohdata julkisessa kulkuvälineessä sellainen ihminen, joka ei häpeä alhaisia viettejään. Niitä samoja viettejä, joihin vetoamalla mainonnan ja markkinoinnin ammattilaiset tienaavat leipänsä.