Ylpeys & häpeä

”A few days ago I heard a performance of the Sibelius fifth symphony. As the closing bars approached, I experienced exactly the large, swelling emotion that the music was written to elicit. What would it have been like, I wondered, to be a Finn in the audience at the first performance of the symphony in Helsinki nearly a century ago, and feel that swell overtake one? The answer: one would have felt proud, proud that one of us could put together such sounds, proud that out of nothing we human beings can make such stuff. Contrast with that one´s feelings of shame that we, our people, have made Guantanamo. Musical creation on the one hand, a machine for inflicting pain and humiliation on the other: the best and the worst that human beings are capable of.”
J.M. Coetzee: Diary of a Bad Year (2007).

Kyllä, Coetzeen uusin kirja on must. Täytynee kirjoittaa siitä lisää, jahka ehdin lukea sen kokonaan.

Laimea kirjasyksy

Uusi Suomen Kuvalehti julistaa kolmen kirjallisuudentutkijan – Jyrki Nummen, Lea Rojolan ja Vesa Haapalan – suulla kuluvan kirjasyksyn olevan laimea.

Eivät he tosin analysoi ensimmäistäkään syksyn kirjaa. Rojola kertoo Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen olleen hauska, mutta ”ei huippu”, Nummi sanoo päässeensä kirjassa toistaiseksi vasta puoliväliin. Haapala ”on jo lukenut” Laura Lindstedtin esikoisromaanin, joka on ”hyvin kirjoitettu”.

Jutusta päätellen kirjallisuudentutkijoiden huomiot laimeasta kirjasyksystä perustuvat kustantajien julkaisuluetteloiden selailuun. Ynnä sen toteamiseen, että heidän omat suosikkinsa, kuten Pirkko Saisio ja Juha Seppälä, eivät julkaise tänä syksynä mitään.

Kirjasyksyn tason päätteleminen julkaisuluetteloita selailemalla epäilemättä vaatiikin kirjallisuudentutkijan pätevyyden. Minä en moiseen pystyisi.

En kiellä sitä, etteikö arvoisien tutkijoiden näkemys voisi hyvinkin osoittautua oikeaksi. Etenkään en ole eri mieltä väitteistä, joiden mukaan kiinnostavin nykykirjallisuus tulee valtaosin lyriikan puolelta.

Mutta olisin toivonut kolmikolta painavampia argumentteja, ennen kaikkea konkretiaa, lukukokemusten esiin nostamista. Yleisistä, moneen kertaan lausutuista huomioista (”paine kiivaaseen julkaisutahtiin on kova”, ”myös kirjallisuudessa vallitsee nykyään yksilökeskeisyys”, ”mutta nyt dekkareista on tullut valtalaji”, ”kirjallisuudella on jokin intiimi ydin, jota ei voi kääntää rahaksi”) SK:n toimittaja on väsännyt näyttävän, mutta tyhjyyttään kumisevan viiden sivun kokonaisuuden.

P.S.

Moni varmasti muistaa, miten Erno Paasilinna luonnehti kuolemattomasti kirjallisuudentutkijoita: ”He karttavat tieteellistä työskentelyä ajan taistelujen parissa, koska he silloin voisivat paljastua. He kaivavat hautausmaita, koska siellä ei heitä kukaan uhkaa (…) He kirjoittavat kirjallisuuden kirjallisuuden päälle. He osoittavat meille aurinkoa menemällä joukolla sen eteen. Heidät on saatettava edesvastuuseen.”

Kirkonkylällä (hupailu)

Uusitalo sanoi hakevansa Siwasta oluet, käski minun ja Viirilän jäädä tien varteen passiin. Seisoimme siinä rinnakkain puhumattomina ja katselimme metsänreunaa. Viirilää rupesi vähän ajan päästä hiljaisuus kiusaamaan ja se rupesi selittämään, että taitaa tulla tänä vuonna suolle marjaa, kun on niin kukkasta että.

Näin Aution poikien letukan lähestyvän kirkonkylältä päin. Viirilä ei sitä huomannut, koska seisoi selin ja jaksoi yhtämittaa puhella niistä marjoistaan. ”Varo”, ehdin huikata ennen kuin Autioiden letukka pysähtyi jarrut kirskahtaen kaupan eteen.

Autosta nousi Iivo, veljeksistä nuorempi, vihapäisenä. Iivo huusi Viirilää ja vetäisi pitemmittä puheitta pyssyn povestaan. Se ampui Viirilää kolmesti. Sitten se palasi kiirettä pitämättä letukkaan ja auto lähti jatkamaan matkaa Autioiden kotitalolle päin.

Kyykistyin katsomaan, miten Viirilällä ovat asiat eivätkä ne hyvin olleet. Se korahteli tuskaisena ja suusta pulppusi veristä vaahtoa. Rantasen emäntä juoksi siihen ja kaakatti, herranjestas sentään, onko Jaakkoa ammuttu. ”On”, minä vastasin. Se löi käsillään polviin ja voivotteli, miten tässä on näin onnettomasti päässyt käymään. En ruvennut selittämään Rantasen emännälle tapausten kulkua. Sanoin, että tässä pitäisi ryhtyä järjestämään sairasautoa paikalle. Viirilällä alkoivat kasvot mennä sinisiksi eikä se tainnut hengittääkään enää.

Uusitalon naama venähti, kun se palasi Siwasta kaljakassi kilisten ja näki Viirilän maassa verisenä. ”Kävikö pahasti”, se kysyi. En viitsinyt siihen vastata, näkihän sen tyhmempikin, että saisimme poistaa Viirilän muonavahvuudesta.