Lukemattomia

Elämä lyhyt, taide pitkä. Tai sitten – Jorma Kaparia mukaillen – elämä on niin lyhyt, että vain taide ehtii olla pitkästyttävää. Oli miten oli, meistä jokainen ehtii jättää enemmän kirjoja lukematta kuin lukea.

Minun on pitänyt monesti kahlata läpi Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella. Vaan lukematta se taitaa jäädä. Eipä silti, en usko että pitäisin kirjasta kovinkaan paljon.

Enemmän minua kiehtoo Malcolm Lowry henkilönä. Hän kasvoi ankaran uskonnollisessa kodissa ja päätti jo varhaisella iällä ruveta aikuisena juopoksi. Eikä hän päätöstään pyörtänyt. Parhaina vuosinaan häneltä kului päivässä kolme litraa punaviiniä ja kaksi litraa rommia. Turhan tarkka hän ei juomisistaan ollut: mikä tahansa meni kurkusta alas, jos oli pienikin toive että se saattaisi sisältää alkoholia. Kerran hän kumosi pullollisen oliiviöljyä, koska luuli sitä hiusvedeksi.

Lähipiirilleen Lowry oli melkoinen painajainen. Hän ei nimittäin ollut pelkästään juoppo ja patologinen valehtelija, vaan hänellä oli myös uskomaton taito aiheuttaa onnettomuuksia itselleen ja usein myös muille. Eräät hänen ystävänsä pitivät vuosikaudet komerossa pakattuja matkalaukkuja siltä varalta, että Lowry vaimoineen ilmestyisi oven taakse pyytämään yösijaa. Tällöin he olisivat sanoneet kovasti pahoitellen: ”Voi harmi, olemme juuri lähdössä lomalle, laukutkin on jo pakattuna…”

Martin Amis on kirjoittanut: ”To make a real success of being an alcoholic, to go all the way with it, you need to be other things too: shifty, unfastidious, solipsistic, insecure and indefatigable. Lowry was additionally equipped with an extra-small penis, which really seemed to help.”

Suomalaisessa kirjallisuudessa lähin Lowryn vastine lienee Pentti Saarikoski – jonka intiimistä mitoista minulla tosin ei ole tarkempaa tietoa. Saarikoskihan rakensi myös itsestään määrätietoisesti juoppoa, melkein kuin tarkkaa harjoitusohjelmaa noudattava urheilija.

Ratkaiseva ero miesten välillä on siinä, että Saarikoski ehti luoda täysipainoisen kirjallisen tuotannon. Hän ei lopultakaan ollut ihan niin hyvä deeku kuin Lowry.

Huoli & inhimillisyys

Eräs blogiani lukenut ihmetteli, miksi ”vouhotan” Michel Houellebecqista. Hänen mielestään kyseessä on keskinkertainen kirjailija ja muutenkin luihu tyyppi, joka ivaa islaminuskoa ja propagoi seksiturismia.
En ”vouhota” Houellebecqista. Lehtijuttujen perusteella hän saattaa tosiaankin olla luihu tyyppi, ainakin juoppo, mutta keskinkertainen kirjailija hän ei takuulla ole. Islamia hän on nimittänyt lehtihaastattelussa – ja romaaneissaan – ”maailman typerimmäksi uskonnoksi”, ja joutunut vastaamaan tekemisistään oikeuden edessä. En jaksa vatvoa tätä, ei maksa vaivaa.
Sen sijaan seksiturismin propagoimisesta en menisi Houellebecqia syyttämään, vaikka on kiistatonta että esimerkiksi Oikeus nautintoon -romaanissa seksiturismi jätetään tuomitsematta selväsanaisesti. On toki jo lähtökohtaisesti harhaista samastaa kirjailijan persoona ja hänen kirjoissaan esitettävät ajatukset, mutta olennaisempaa tässä tapauksessa on pohtia, miten Houellebecqin kirjojen seksiturismiteemoja pitäisi tulkita.
Ensiksi kannattaa palauttaa mieleen, miten Houellebecq luonnehti Alkeishiukkasissa 60-lukulaisen sukupolven suurta kertomusta, seksuaalista vapautumista, koska se luo kontekstia sille, mitä hän myöhemmin kirjoittaa seksiturismista:
”On häkellyttävää, että seksuaalinen vapautuminen esitetään joskus yhteisöllisenä unelmana, kun se itse asiassa oli vain uusi askel individualismin historiallisessa kehityksessä. Kuten kauniista sanasta ´perheyksikkö´ voi arvata, avioliitto ja perhe edustivat primitiivisen kommunismin viimeistä saareketta liberaalisessa yhteiskunnassa. Seksuaalinen vapautuminen johti noiden yhteisöllisten välimuotojen tuhoutumiseen, jotka viimeisinä erottivat yksilön markkinavoimista. Tämä tuhoprosessi on jatkunut meidän päiviimme saakka.”

Nähdäkseni Houellebecq kirjoittaa ennen muuta globaalista kapitalismista kirjoittaessaan seksiturismista. Hänen romaanihenkilönsä oikeuttavat isovatsaisten eurooppalaisten miesten irstailuretket kolmanteen maailmaan täsmälleen samoilla argumenteilla kuin reaalimaailmassa perustellaan länsimaisten yritysten laajentumisia kehittyville markkinoille. Kaiken lähtökohtana on win-win -tilanne: vauraat länsimaiden asukit saavat tuotteita ja palveluita kilpailukykyisempään hintaan, köyhyydessä sinnittelevät kolmannen maailman kansalaiset mahdollisuuden kohentaa elintasoaan osallistumalla kansainväliseen työnjakoon.

Samalla sivutaan epäsuorasti erästä liberalismin keskeistä opinkappaletta, suhteellisen edun periaatetta: on rationaalista, että länsimaiset ihmiset ostavat seksipalvelunsa kehitysmaista sen sijaan että tuottaisivat niitä itse, koska tällöin resurssit tulevat tehokkaasti kohdennetuksi ja siten luodaan enemmän lisäarvoa sekä länsimaissa että kehitysmaissa.

Kuulostaa järkyttävältä. Niin pitääkin.
Houellebecq ei tietenkään tee vakavasti otettavaa toimintasuositusta, hänhän kirjoittaa kaunokirjallísuutta. Sen sijaan hän pakottaa meidät kiusallisten kysymysten eteen. Jos elinpiirissämme jo melkein kaikki noudattaa globaalin kapitalismin toimintalogiikkaa, miksei myös rakkauselämämme? Eikö olisi puhtaasti looginen askel perustaa aistinautintoihin erikoistuvia valmismatkoja myyviä turistipalveluja? Huolehtivatko markkinat ennen pitkää kaikista tarpeistamme?

Minulle Houellebecq on inhimillisen huolen kirjailija. Hänen huolensa taustalla on kokemus siitä, että elämme aineellisesti yltäkylläisessä ja henkisesti tyhjässä maailmassa, jota ohjaa kaksi perusvoimaa, tunne ja kulutus – emotivismi ja konsumerismi, ryyditettynä poliittisella ja moraalisella tekopyhyydellä:

”Tiedän vain, että me löyhkäämme itsekkyydeltä, masokismilta ja kuolemalta. Olemme luoneet järjestelmän, jossa eläminen on tullut kerta kaikkiaan mahdottomaksi, ja kaiken kukkuraksi tyrkytämme sitä muillekin.” (Oikeus nautintoon)
Paljon enemmänkin voisin Houellebecqista kirjoittaa, mutta blogiin ei kannata vuodattaa liikaa, pitäisi tehdä kunnon essee. Ehkä teenkin.

Purkaus

”Myönnän, vaadin sinulta paljon, vaikka yritänkin tiivistää parhaani mukaan… hyvä lukija, ystävä tai vihollinen, olet kiistatta kärsivällinen, valpaskin, mutta myös uupunut, olethan pian sivulla tuhat… kompastelet, ja se on minun vikani…”

Olen lukenut viikonlopun ratoksi Louis-Ferdinand Célinen uran myöhäisvaiheen romaania Nord (englanniksi North). Ote on hapuilevampi kuin hänen parhaissaan (suomennetut Niin kauas kuin yötä riittää ja Kuolema luotolla), vimmaa ja houretta toki riittää tässäkin, mutta niihin kietoutuu myös kosolti vihan sävyttämää luopumisen tuskaa.

Yhdellä tasolla romaani on dokumentaarisen tarkka kuvaus Célinen, yhteistoimintamiehen, paosta vaimonsa, kissansa ja näyttelijäystävänsä kanssa Ranskan maaperältä luhistumassa olevaan natsi-Saksaan ja sieltä kohti Tanskaa. Sitten on toinen taso, jossa hyökätään kirjoitushetken nykyisyydessä (1960-luvun alku) epälukuisia vihollisia vastaan. Välillä teksti nyrjähtää hurjiksi koston karkeloiksi: ”kaltaistani kirjailijaa halveksivat plagiaattorit, kateelliset yksilöt kaikista leireistä ja kuppikunnista, oikealta, vasemmalta ja keskustasta… leimaavat minut hirviöksi, ihmiskunnan viholliseksi…)

Nord on romaani ja antiromaani, ryteikköinen, luonnosmainen ja muotopuoli kirjallinen purkaus. Se on kirjallisena teoksena paljolti oman epäonnistumisensa kuvaus, mutta paradoksaalisesti tämä epäonnistuminen tekee siitä myös kirjallisesti kiinnostavan. Eräs huvittavimmista episodeista on se, kun minäkertoja (Louis-Ferdinand Destouches eli Louis-Ferdinand Céline) neuvottelee kustantajansa kanssa kässäristä. Häntä usutetaan tekemään sarjakuvia, koska ne myyvät. Minäkertoja suhtautuu ajatukseen, miten sen nyt sanoisi, paljon joustavammin kuin arvonsa tuntevalta mestarikirjailijalta voisi olettaa…