Suomalaisen prosaistin kotiosoite?

Asuvatko suomalaiset romaanikirjailijat norsunluutorneissa? Näin väittää runoilija Leevi Lehto ruotsalaisen Kritiker-lehden haastattelussa, jonka originaalin voi käydä lukemassa hänen
blogistaan.

”It’s actually one of the most beautiful paradoxes I know of: despite his often wide ”accessibility” and supposed ”relevancy” to the important questions of the day, the generic Finnish novelist (and with due respect to the exceptions I know there to be) seems to live in his own peculiar ivory tower, not only without real living contacts – interaction – with his peers, but also (both in his public statements and in his actual behaviour when close to others), as a correlate to this isolation, often also embodying some of the worst values in culture: an overt contempt to, even hatred of, the common man, cynicism, arrogance, etc. This – almost never spoken-of – phenomenon has some old roots, in the male-chauvinistic tradition of much of our ”realistic” prose, in the anti-intellectuality of the literary culture, in the power relations between critics and writers (still today, it is almost impossible for your ordinary Finnish newspaper-reviewer – himself often another incarnation of the same cynicism – to write about new prose without looking down to the writer as an inferior nature child…), etc. I offer this as a passing remark only – wanted to make since I believe these things not be foreign to other Scandinavian literary cultures either.”

Viime vuosina on yhdellä jos toisella kirjallisella foorumilla julistettu kotimaisen proosan elävän jonkinlaista kukoistuskautta, joten Lehdon edustamat kriittiset äänenpainot ovat tervetulleita.

Mutta metakeskustelu aikalaiskirjallisuuden ominaispiirteistä on aina hankalaa enkä ole varma, avartavatko Lehdon Kritikerin palstoilla esittämät yleistykset ja tyypittelyt ratkaisevasti kenenkään ymmärrystä kotimaisen proosan tilasta.

Ongelma on lähinnä siinä, että kun leimataan ”geneerinen suomalainen romaanikirjailija” omahyväiseksi, kyyniseksi tavallista ihmistä halveksivaksi anti-intellektuelliksi päädytään niin jykevään abstraktioon, että se pitää väistämättä paikkansa, osittain. Ja osatotuudet ovat usein valheista vaarallisimpia.

Lehto toki yrittää naulata kritiikkiään konkretiaan analysoimalla yksittäistä teosta, Jari Tervon Myyrää, mutta se ei paljon pelasta.

Kirjallisen aikakauslehden moneen aihepiiriin rönsyilevä haastattelu ei ole paras mahdollinen foorumi näin laajakantoisten kysymysten käsittelyyn. Vaadittaisiin vähintäänkin laveaa esseetä, mieluiten tietysti esseekokoelmaa, jossa olisi useampia kirjoittajia. Muutoin koko homma kutistuu laiskojen heittojen viskelyksi.

Hieno löytö

En valita sateista kesää. Muutto uuteen taloon remontteineen ja muine ponnisteluineen on lohkaissut niin suuren palan lomastani, etten olisi ehtinyt kauniista ilmoista nauttia. Eipä ainakaan tarvitse harmitella tärvääntyneitä kesäpäiviä.

Kaiken tohinan keskellä olen ehtinyt lukeakin, ja ilokseni satuin tarttumaan Céline Curiolin romaaniin Viimeinen kuulutus. Paljon on tätä kirjaa kehuttu eikä syyttä, sillä se on kaikinpuolin hieno kaunokirjallinen teos. Tunnelmaltaan se muistuttaa Patrick Modianon romaaneja, joita en tosin ole pitkään aikaan lukenut, mutta joista olen pitänyt, etenkin Kehäbulevardeista.

Toisinaan romaania lukiessa saa oivalluksia, jotka nousevat yli sen mitä kirja itse pitää sisällään temaattisesti tai tekstuaalisesti. Näin minulle kävi Curiolin kohdalla. Viimeinen kuulutus havahdutti minut tajuamaan sen, että melkein kaikki romaanit ovat tavalla tai toisella kuvauksia inhimillisestä kommunikaatiosta – ja kuinka siinä epäonnistutaan. Curiolin romaanin päähenkilö etsii kuumeisesti yhteyttä toisiin ihmisiin, mutta kerta toisensa jälkeen yhteys pätkii ja katkeilee.

”Pitää lähteä ulos, nähdä joku ihminen siinä toivossa, että voisi taas tuntea jotakin muutakin kuin omat fyysiset rajansa”.

Viimeisillä sivuilla eräänlaisen hysteerisen ironian keskellä tuikkii jonkinlainen toivon ja epätoivon sekainen ymmärrys:

”Ja jos sallitte minun antaa vielä yhden neuvon: yrittäkää puhua ihmisille. Se ei asioita paljon muuta, mutta voi ehkä helpottaa oloanne.”

Curiolin kerronnalliset ratkaisut ovat osuvia. Viimeisessä kuulutuksessa ei ole esimerkiksi lainkaan suoria repliikkejä, vaan vuoropuhelu suodatetaan kertojan kautta. Näin kellään romaanin henkilöllä ei ole omaa ääntä, joka puristaisi hänet ehäksi tarkkarajaiseksi persoonallisuudeksi. Curiolin romaanin sosiaalinen todellisuus on häilyvää ja haurasta, aivan kuten sen henkilöhahmotkin.

Yhdessäoloon, kanssakäymiseen ja identiteettiin liittyvät kysymykset ovat kaunokirjallisuudessa ikuisia aiheita. Helppoja ne eivät ole, mutta Curiol onnistuu avaamaan niihin sen verran kiintoisan näkökulman, että hänen romaaninsa luettuaan tuntuu siltä kuin olisi oppinut tai ainakin kokenut jotakin uutta.

Tulin miettineeksi, että mies ei voisi kirjoittaa tällaista kirjaa. Enkä nyt viittaa mihinkään ylimaalliseen naisen vaistoon vaan poliittisen korrektiuden ongelmiin. Romaanin päähenkilönä on nimittäin nainen, ammatiltaan valtionrautateiden kuuluttaja, jonka tajunnan maisemaa hallitsee suhde naimisissa olevaan mieheen.

Minä ainakaan en uskaltaisi panna naispuolisen romaanihenkilöni päähän tällaisia ajatuksia:

”Naisen mielestä mies on lujatahtoinen, hän ihailee tämän viehtymystä omaperäisiin asioihin. Kukaan mies ei ole koskaan kertonut hänelle yhtä paljon itsestään, ja hänellä on vaikeuksia painaa kaikki mieleensä. Mutta hänestä on ihanaa kuunnella miehen puhuvan; tämän paljastukset osoittavat, että hän haluaa naisen kuuluvan elämäänsä, vaikka itse esittääkin vähän kysymyksiä.”

Toisaalta Curiolin romaaniin tuo tärkeän ulottuvuuden juuri se, että hänen naispäähenkilönsä on ei-akateeminen ja epälitterääri. Olen aina ihaillut sellaisia kirjailijoita, jotka onnistuvat koskettelemaan suuria teemoja arkisilla tunne- ja ilmiömaailman tasoilla ilman massiivisia viiteapparaatteja.

Muutto ja muutos

”Elämä ilman lukemista on vaarallista, silloin on pakko tyytyä elämiseen ja siinä on omat riskinsä.”
Michel Houellebecqin Oikeus nautintoon -romaanin päähenkilö

Seuraavat päivät askartelen kirjojen parissa, mutta en lukeakseni niitä. Pakkaan niitä muuttolaatikoihin, mikä on omalla tavallaan mielenkiintoista puuhaa. Samalla pohdiskelen sitä, järjestänkö uudessa asunnossa kirjahyllyni entiseen tapaan vai luonko uudenlaiset perusteet.

Tällä hetkellä kirjani on järjestetty aakkosjärjestykseen, kaunokirjallisuus ja tietokirjallisuus erikseen. Sitten on vielä oma osastonsa runokirjoille, tosin niin että tärkeimmät runoteokset ovat romaanien ja novellien joukossa. Runohyllyni on siis jonkinlainen toisen ja kolmannen luokan lyriikan varastopaikka. Sekavaa? Julmaa?

Epäilemättä minun on mietittävä kirjahyllyni järjestys juurta jaksain.

Omanlaisensa elämänmuutoksen tunnun tuo se, että muutan omakotitaloon. En ole asunut omakotitalossa sen jälkeen kun muutin pois lapsuudenkodistani. Mitään erityisiä haaveita tai pakkomielteitä minulla ei tätä asumismuotoa kohtaan ole, puhumattakaan puoli-ideologisesta punainen tupa ja perunamaa -hapatuksesta. Uskon kuitenkin omakotitaloasumisen sopivan minulle.

En ole kovinkaan sosiaalinen ihminen, joten koen pihatalkootyyliset kommunitaristiset riennot hieman kiusallisiksi. Omakotitalossa orapihlaja-aitojen suojissa voin haravoida pihaa joutumatta virittelemään vaivautuneita pikkupuheita puolituttujen taloyhtiökumppaneiden kanssa.

Mutta mikä tärkeintä, joudun olemaan itse oma huoltoyhtiöni, mikä toivottavasti auttaa minua parantamaan ja ylläpitämään arjessa välttämättömiä kädentaitoja.

Vaikka eläminen on riskialttiimpaa kuin lukeminen, kyllä sitä elääkin täytyy.