4-1 till Finland

Tämän kehtaan jopa tunnustaa:

Eräs juhannukseni kohokohdista oli se, kun Yle Extra näytti muistopaloja vanhoista jääkiekon MM-kisapeleistä, joissa Ruotsi sai turpaansa milloin keneltäkin, milloin missäkin.

Yhden pelin noista katsoin, Suomen ja Ruotsin väännön vuoden 1987 Wienin kisoista, jotka jäivät historiaan Tapaus Sikoran vuoksi.

Muistan elävästi, kuinka nuorena jannuna tuuletin leijonien 4-1 -voittoa. Ja koskapa asuin silloin vanhassa länsirannikon kotikaupungissani Kokkolassa, saatoin aina Suomen maalien jälkeen kääntää länsinaapurin kanavalle ja hehkutella svenssonien pettymyksellä.

Olisipa ollut hieno kuulla taas 20 vuoden jälkeen Ruotsin Tv:n selostajan alistunut, mutta samalla silti riikinruotsalaisen peruspirteyden säilyttävä understatement Teppo Nummisen upotettua pelin viimeisen maalin Pekka Lindmarkin selän taakse: ”Joo-o… det är mål… fyra ett… till Finland.”

Mutta vaikka en kuullut, saatoin kuvitella kuulevani, ja sehän on melkein sama asia.

Suomen pelit selosti tuohon aikaan Antero Karapalo. Täytyy sanoa, että mieluummin kuuntelisin edelleen häntä sen sijaan että päästän tämän toisen Anteron – Suomen suosituimman viiksimiehen – olohuoneeseeni möykkäämään ja laukomaan puujalkavitsejään.

Muutenkin vaihtaisin nykypäivän televisio-ohjelmat koska tahansa 80-luvun televisio-ohjelmiin, 70-luvusta nyt puhumattakaan.

P.S.

Sain Kunnian miehen vihdoin käsistäni, kunnialla tai ei, mutta kumminkin. Nyt olen lähdössä Barcelonaan lepuuttamaan kevään kovien koitosten koettelemia hermojani. Eli blogaaminen jää pariksi viikoksi.

Sitaatti

”Jos on ottanut asiakseen kansakunnan tulevaisuuden, täytyisi olla jonkinlainen käsitys kansallisista erityispiirteistä. Suomalaiset, kuten kaikki pohjoisen havumetsävyöhykkeen alkuperäiskansat, vihaavat naapuriaan enemmän vain avokonttoreita. (…) Se, että Nokiasta tuli menestys, ei johdu halusta olla jatkuvasti kontaktissa muiden kanssa. Kännykkä pelasti meidät olemasta naamatusten kenenkään kanssa. Tekstiviesti mahdollisti sen, ettei pidä kuunnella kenenkään ääntä.”
Tuomas Kyrö Kirjailija-lehdessä Pekka Himasen innovaatioraporttia ruotivassa esseessään.

P.S.

Kyrön Liitto on ehdottomia lemppareitani viime vuosien kotimaisista romaaneista.

Tuokio huoltamolla

Keväinen päivä, huoltamon baari valtatien varrella. Kolme urakkamiestä astelee pöytään tarjottimillaan maitokahvi ja munkkirinkilä. Salin nurkassa katonrajassa televisio näyttää kuvaa amerikkalaisten valloittamasta Bagdadista. Paikalliset yrittävät kaataa Saddam Husseinin patsasta, kiipeilevät tyrannin olkapäillä, repivät, raastavat ja kiskovat, mutta eivät saa rumilusta nurin.

Urakkamiehet hörppivät kahvia ja haukkaavat munkkirinkilää, katselevat vaitonaisina irakilaisten kuvainkaatajaisia. Aamun työrupeaman nostattama lämpö on puskenut hien pintaan, tekee mieli vähentää vaatetusta. Kolmikon raavain riisuu takkinsa ensimmäisenä ja toiseksi raavain heti perään, molemmilla on yllään haalistunut rakennusfirman T-paita.

Hintelin haluaisi laistaa, mutta raavaiden työtovereiden vaativa tuijotus ei anna siihen mahdollisuutta. Alistuneesti hän vetää vetoketjun auki ja riisuu takkinsa tuolin karmille. Takin alta paljastuu paita, jossa on Einsteinin kuva ja maailmankuulu kaava E=MC2. Hintelin tuntee punan kihoavan kasvoilleen, raavaat työtoverit vilkaisevat säälivästi, mutta eivät virka sanaakaan.

Televisiossa amerikkalaiset tulevat irakilaisten avuksi ja kiskovat Saddamin patsaan jalustaltaan panssarivaunuihin kiinnitetyillä teräsvaijereilla. Raavain urakkamies pyyhkii munkkisokerin suupielistään, hörppää kuppinsa tyhjäksi ja tokaisee pöydästä noustessaan: ”Eipä maittanut työnteko kauaa rättipäille.”

Miehet poistuvat peräkanaa keväiseen auringonpaisteeseen, hintelin viimeisenä.