Kansa taisteli 2

Mullahan ei ollut oikeastaan ensinkään herätystä sinä aamuna. Oli iskenyt nakki edelliseksi yöksi. Ulos kun katselin näytti tulevan tavallinen normaali päivä, oli mitä kaunein kevätaamu, valtatien suunnasta kuului järeiden moottorien ääniä, jotakin raskasta kalustoa siellä liikuteltiin. Ikinä ei olisi uskonut ellei olisi tiennyt, että kohta on pelissä kaikki se, minkä edestä on kärsitty ja taisteltu, Suomen kunnia, kohtalokin. Puolenpäivän jälkeen niitä alkoi tulla, sotamaalit naamalla, täydessä taisteluvarustuksessa. Ei siinä paljon pulistu, jokainen ymmärsi että nyt on totiset paikat edessä, mieli askarteli tulevassa koitoksessa, ilmeet oli keskittyneitä. Tunti ennen lähetyksen alkua viimeisetkin oli tulleet, istuttiin puoliringissä telkkarin ääressä, pullot korkattuina. Masa ja Repe tietysti puuttui, vuoropäällikkö oli tehnyt niille elämänsä jäynän. Sitä mä pidän vielä tänäkin päivänä erittäin valitettavana. Se ensimmäinen maali, sitähän mä en koskaan livenä nähnyt. Pöntön ääressä kuulin kuinka pojat puhkesi helvetilliseen metakkaan. ”Kuka teki?” huutelin sännätessäni olohuoneeseen vetoketjua ylös kiskoen. Hidastuksesta sitten näin, kuinka Peltonen suti Östlundin päästämän riparin Ruotsin maaliin. Siinä vaiheessa mä vielä tuumin, että kyllä ne Alfredssonin johdolla tulee lujaa päälle viimeistään kolmannessa erässä. Mutta eivät tulleet. Siitä sitten lähdettiin ennenkokemattomassa voitonhuumassa jatkoille kaupungille eikä mulla ole siitä eteenpäin selkeitä muistikuvia. Seuraavana aamuna heräsin Kontulassa tuntemattomassa asunnossa. Olin kylpenyt yöllä Kolera-altaassa tai ties missä ja heittänyt vaatteet jonnekin kuivumaan. Eihän mulla ollut päällä muuta kuin naisten sukkahousut. Aapolle soitin, kun sen nimi tuli ensimmäisenä mieleen. ”Terve Aapo!” ”Terve” ”Missä mä olen?” Aapon vastaus hukkui linjan toisessa päässä humalaisten örinään, epävireinen äijälauma hoilasi: ”Suomi on uusi maailmanmestari…”

P.S.

Tämä puolestaan on pastissi, jonka huvikseni sommittelin. Kirjalliset esikuvat lienevät ilmeiset.

Kansa taisteli

”On hankala juosta, kun vajottaa syvään ja on pitkää suoheinää. Kranaatit nostavat ylös kuraa, luodit risteilevät eri tahoille. Suossa on tavaraa, luikkua, laukkua ja joku huutaa äitiä, parkaisee joku, yksi mies suistuu suohon, edessä repeää jotain ja roiskuu naamalle, kura peittää näön, haisee paska, käsi pyyhkäisee pois ja edessä näkyy poikasen riekaleita, joku tutunnäköinen naama seisoo suossa väärinpäin kädet koholla, jalat alas vajonneena kuin jalaton, yksi käsi ojentuu nopeasti juostessa ja vetää naaman alas heinikkoon. ´Ei vankeja nyt!´ maailma ähkyy, puhkuu, läähättää, ponnistelee yli kaiken, pitäisi, ei jaksa, olkoon, vajoaa haisevaan rutaan, ja matelee kohti matalaa, vihreää pusikkoa…”

Samuli Paronen: Kuolismaantie. Otava (1967).

P.S.

Tämän lainauksen herätteenä oli Helsingin Sanomien juttu Kansa taisteli -lehden historiasta. Meille jälkipolville viime sodista ovat kirjoittaneet onneksi myös Parosen kaltaiset kirjailijat.