Novelleista

En ole koskaan ollut hirmuisen hyvä lukemaan novelleja. Olen toki viettänyt paljon aikaa niiden parissa, kirjoittanutkin niitä. Itse asiassa romaani, jota parhaillaan hinkkaan ja viimeistelen syksyksi julkaisukuntoon, sai alkunsa novellista. Yritin tunkea rajattuun tilaan liikaa kamaa, ja ylihän se pursusi. Viritelmä koki happikadon.

Kirjallisuusblogeissa on keskusteltu suomalaisen novellin suuresta ideasta. Se on omanlaisensa paradigma, taustaolettamus ja tyyli-ihanne, joka määrittää novellien asetelmia, kieltä, henkeä ja kerronnallisia ratkaisuja. Sen perusarvoja ovat mm. tiiviys, tarkkuus, muotopuhtaus, johdonmukaisuus ja turvallisella tavalla yllätykselliset loppuratkaisut.

Kun katson romaanini siementä, tuota happikadon kokenutta novelliviritelmää, huomaan että siinä nämä perusarvot toteutuvat vain puolittain. Siksi se ”hajoaa käsiin”, ei kestä. Siitä ei ole ihanteiden mukaiseksi suomalaiseksi novelliksi. Se ei ole eheä ja tasalaatuinen. Mutta se ei myöskään riittävästi kyseenalaista suomalaisen novellin paradigmaa, pyri nousemaan vastavoimaksi. Siksi sitä ei kannattanut pelastaa. Romaaniin siitä jää vain jokunen ajatus, välähdys ja tunnelmapala.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että suomalaisen novellin ideasta puhuminen yhtä lailla sulkee kuin avartaa ymmärrystä. Todellisuus on paradigmoja rikkaampi, sekoitteisempi ja heterogeenisempi. Moni kirjailija on kirjoittanut paitsi paradigman mukaisia suomalaisia novelleja, myös paradigmaa rikkovia ja haastavia. Nimiä ei tarvinne tässä erikseen mainita.

Sitä paitsi ”suomalaisen novellin idea” on yhtä häilyvä kuin vaikkapa ”eurooppalaisen romaanin idea”. Ei ole kyse fyysisestä olennosta, vaan mentaalisesta amebasta.

Ei kai kukaan enää takertumalla takerru modernismin perinteen kylkeen niitattuun suomalaisen novellin ideaan? Murtumia voi nähdä sellaistenkin kirjailijoiden teksteissä, jotka on eräillä tahoilla tapana niputtaa perusproosan tekijöiksi.

Nykyisyyden tulevaisuus

Helsingin Sanomien Antti Majander puhuu dystopiaveljistä arvostellessaan Seppo Heikkisen esikoisromaanin Myyty maa. En ole lukenut Heikkisen kirjaa, joten en puutu siihen, mutta eräät Majanderin arvostelussaan esiin nostamat asiat ovat yleisemmällä tasolla pyörineet päässäni.

Jos haluaa kirjoittaa ajan hengen mukaisen ominaisuuksiltaan standardisoidun dystopiaromaanin, resepti on yksinkertainen: hahmotellaan maailma, jota hallitsee kourallinen suuryrityksiä, jossa rikkaat elävät omissa saarekkeissaan turvamuurien takana ja jossa rahan valta on nujertanut poliittisen vallan ja kolonisoinut ihmisten elämismaailmat.

Tällainen on kuva tulevaisuudesta sellaisena kuin sen näemme nykyisyytemme heijastumana. Siinä syntiemme malja ei ole kukkuroillaan, vaan läikkyy jo yli. Aikalaiskritiikkiä tämä tämmöinen tietysti on, mutta sellaisena aika ponnetonta ja yllätyksetöntä.

Asetelemallisuudessaan raivostuttava tämän lajityypin edustaja on Max Barryn pari vuotta sitten suomennettu Jennifer Valtiovalta, jota en jaksanut lukea loppuun. Barry ei nouse likimainkaan haastamaan Majanderin arvostelussaan mainitsemia kirjallisuuden historiasta tuttuja dystopiaveljiä George Orwellia ja Ray Bradburya.

Ihmiset ovat maailman sivu laatineet tulevaisuuden ennustuksia ja skenaarioita, helmasyntinä niissä on yleensä se, että tulevaisuus nähdään nykypäivän trendien loogisena ja johdonmukaisena jatkumona. Esimerkiksi Malthus lankesi aikoinaan tähän loukkuun kalkyloidessaan synkkiä väestölaskelmiaan.

Todellisuudessa tulevaisuus on aina jotakin muuta kuin mitä saatamme kuvitella, koska sitä muokkaavat voimat, joiden vaikutuksista tai edes olemassaolosta meillä ei ole käsitystä. Reinhart Koselleckia mukaillen voisi puhua nykyisyyden tulevaisuudesta ja tulevaisuuden nykyisyydestä. Ne ovat kaksi eri aikamuotoa.

Olisi kiinnostavaa lukea vaihteeksi dystopiaromaani, joka hahmottelisi nykyisyyden tulevaisuuden sijasta tulevaisuuden nykyisyyttä. Siinä huomisen maailma näyttäytyisi jonakin aivan muuna kuin nykyhetken heijastumana. Siinä kosketeltaisiin sitä tavattoman kiinnostavaa todellisuuden ulottuvuutta, jota nasevasti kuvaa Yhdysvaltain poispotkitun puolustusministerin Donald ”Rummy” Rumsfeldin legendaarinen kiteytys: ”unknown unknown”.

Aikalaiskritiikin luen mieluiten sellaisilta kirjailijoilta kuin vaikkapa Arto Salminen meillä tai Cormac McCarthy Yhdysvalloissa.

Vaalituloksesta

Vaalituloksen vatvominen on mahdotonta, koska jokainen tuttu ja puolituttu sitä taivastelevat. Porvarihallitus tulee, mutta en tunne maan järisevän jalkojeni alla. Keskustaoikeistolainen koalitio ei vie Suomea taivaaseen eikä helvettiin. Vaalien jälkilämmössä moni tekee hätiköityjä johtopäätöksiä.

A) Erot politiikan suurissa linjoissa jäävät marginaalisiksi siihen nähden, miten toimittaisiin jos porvarihallituksen sijasta hallitusvastuussa olisi punamulta tai sinipuna.

B) Konjunktuurit kuuluvat poliittiseen elämään. Jotkut puhuvat Eurooppaa pyyhkivästä oikeistoaallosta, ehkä niin. Mutta en usko, että tästä oikeistoaallosta tulee sen pysyvämpi kuin aikaisemmistakaan. Seuraavissa eduskuntavaaleissa voivat tuulet puhaltaa vasemmalta.

C) Uutta luova poliittinen mielikuvitus kukoistaa jossain muualla kuin poliittisen järjestelmämme ytimessä.

D) Poliittisinta mitä itse aion tehdä on kirjoittaa seuraava kirjani valmiiksi kevään aikana.