Paskiaiset

Mikä on klassikko?

Kirja, josta tulee – Kauko Röyhkän laululyriikkaa lainatakseni – paskiaisten pilailun kohde.

Jos irvailee James Joycesta, on rehellinen, jos irvailee kirjasyksyn kuumimmista suosikkidekkaristeista, on snobi.

Klassikoiden parjaus on todellista kansanhuvia. En ole edes viitsinyt laskea, monenko ihmisen olen kuullut heittävän herjaa Alastalon salissa -romaanin piipunvalintajaksosta.

(OK, myönnän että syyllistyin itsekin blogissani vastaavanlaiseen halpamaisuuteen piikitellessäni taannoin balettia ja oopperaa).

Nämä kitkerät klassikkoajatukset nousivat mieleeni, kun lueskelin nettikeskusteluja, joissa ihmiset pyörittivät vanhoja puhkikuluneita sloganeja (”Klassikko on kirja, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei viitsi lukea”) ja laativat listoja kesken jättämistään merkkiteoksista.

Joku näkyi pohtivan, miksi ihmeessä Joyce kirjoitti Odysseuksensa? Miksihän niitä kirjoja ylipäänsä kirjoitetaan? Tietenkin siksi, että saataisiin viinaa ja naisia.

En osaa sanoa, kummat minua enemmän ärsyttävät: nojatuolistrategi Markku Envallia matkivat nirppanokkaiset kirjallisuusihmiset, jotka unissaankin siteeraavat Tsehovia vai suupaltit elitismin vastustajat, jotka irvivät Tsehovista todistaakseen olevansa autenttisia yksilöitä, joita Virallinen Hyvä Maku ei ole turmellut.

Jos näistä kahdesta leiristä olisi valittava, jättäisin valitsematta.

P.S.

On minullakin tarjota klassikovitsi, vieläpä omasta elämästäni. Minulla oli kymmenen vuotta Finnegans Wake. En lukenut sitä koskaan, mutta tuntui hyvältä, kun kaverit näkivät sen hyllyssäni. Ja rehellisyyden nimissä: on minultakin jäänyt useampi merkkiteos kesken, listaa niistä en kuitenkaan anna.

Haavikko ja tieni etäisyyksiin

Viikon talviloma takana. Eikä valittamista, ensi syksynä ilmestyvän romaanin kässäri edistyi pitkät pätkät. Nyt kässäri joutuu vähäksi aikaa hyllylle, kunnes pääsen kevääksi palkattomalle kirjoitusvapaalle, pätkäapurahataiteilijaksi.

Töihin paluu sujui takkuisasti. Osakemarkkinoilla oli vaihteeksi enemmän pelkoa kuin ahneutta, nämä kaksi inhimillistä perusvoimaahan pitävät vuoronperään sijoittajia otteessaan, määräväät miten kurssit milloinkin heiluvat. Pelkomarkkinan yhtenä laukaisevana tekijänä oli eläköitynyt keskuspankkijohtaja Alan Greenspan, joka horisi varoituksen sanoja taantumasta.

Päivittäisiä markkinaliikkeitä seuraileva pörssijournalismi – eli tämä päivälehtien taloussivujen täyte – on lähes kokonaan humpuukia. Älyllisesti velttoa, itseään toistavaa ja hampaatonta. Eikä se oikein muuta voi ollakaan, koska nopeasykäyksinen uutisrytmi ei jätä sijaa itsenäiselle ajattelulle. Aikakauslehden toimittajana saan onneksi hengittää hiukan vapaammin.

Ihmisen, joka haluaa hoitaa säästöjään järkevästi, kannattaa seurata päivittäisiä pörssitapahtumia mahdollisimman vähän. Ainoa asia, mikä hänen tarvitsee tietää on se, että osakemarkkinoiden pitkän ajan tuotto-odotus on yhtä kuin talouskasvu plus inflaatio plus osinkotuotot. Historiallisesti tämä on merkinnyt noin kymmenen prosentin vuosituottoja, ja kun siitä laskee korkoa korolle, pääsee ihan mukaviin lukuihin.

En pohtisi tällaisia kysymyksiä saati toimisi nykyisessä leipätyössäni, jos en olisi lukenut parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana Paavo Haavikkoa. Hän oli toinen nuoruuteni sankareista, toinen oli The Smithsin laulaja Morrissey.

Haavikon Yritys omaksikuvaksi muutti elämääni ihan konkreettisesti. Olin siloposkinen runopoika enkä ymmärtänyt kirjan osakekauppaa kuvaavista jaksoista yhtikäs mitään. Luin ne kuitenkin ahmimalla, koska ne olivat Haavikon tekstiä: ”Pörssissä ei ole historiaa. Se ei ole viisastelun paikka.”

Halusin tietää, mistä Haavikko kirjoitti kirjoittaessaan pörssistä. Mikä sai hänet sanomaan, että kesät ovat sietämättömiä, kun pörssikauppaa lyhennetään.

Otin selvää, tässä olen. Haarukoin tulosennusteista P/E-lukuja. Käännän P/E-lukuja nurin ja vertaan tulostuottoja bondituottoihin.

Tiedän nyt, että Haavikko oli oikeassa. Pörssissä ei ole historiaa, koska se on paikka, jossa tulevaisuus diskontataan nykyarvoonsa.