Ensimmäistä ihmistä etsimässä

Vuonna 1937 Olavi Paavolainen, pukeutumisesta ja alastomuudesta nauttinut kosmopoliitti, joka oli jo ehtinyt käydä Pariisissa hurmioitumassa reklaamivalojen loisteesta ja bulevardien punaisesta laulusta, purjehti uuteen maailmaan saadakseen etäisyyttä vetisen humanismin ja sieluttoman intellektualismin näivettämään kristillis-länsimaiseen kulttuuripiiriin. Olavi the Loistava toivoi löytävänsä Etelä-Amerikan mantereelta harmonisen ensimmäisen ihmisen, elämänläheisen ja dionysisen.

”Tunsin sen ennen, näen sen nyt: Euroopan valo on sammunut!” Paavolainen huudahti laivan ohittaessa Espanjan eteläisimmän kärjen, Cap Finisterren, jonka majakka oli sodan vuoksi pimeänä.

Ensimmäisen ihmisen etsintä johdatti kosmopoliittimme Rio de Janeiron bordelleihin 28 000 maksullisen naisen keskelle. Olavi the Loistava vietti yön uhkean latinonaisen vierellä, keskusteli tämän kanssa Thit Jensenin uudesta sukupuolimoraalista ja riehaantui ajatustensa lennosta niin että ryntäsi parvekkeelle julistamaan D.H. Lawrencen uudeksi kristukseksi. Aamulla seuralainen pukeutui ja tokaisi koleaan sävyyn: ”Mä menen nyt, pitää laittaa lapset kouluun”.

Paavolainen paranteli jälkitilaansa läheisessä kapakassa ja kirjoitti kotimaahan Matti Kurjensaarelle: ”En kai löytänyt vielä etsimääni, mutta ainakaan minun ei tarvitse vähään aikaan v—- k—–. Tutkimukseni jatkuvat, vaikka uskonkin lopulta päätyväni yksiavioisuuden kannalle.”

Palattuaan Suomeen Olavi the Loistava tarjoili Kurjensaarelle Museokadun asunnossaan armanjakkia, esitteli matkalta keräämäänsä merimiespornoa ja päivitteli, että Latinalaisessa Amerikassa syfilis ei ole millään muotoa häpeäksi kantajalleen. Vuosia myöhemmin merimiesporno päätyi onnettomien sattumien kautta Miina Sillanpään käsiin.

Kirjallisuuden ääni

”Ei ole hienompaa ääntä kuin kirjoituskoneen ääni. Kun tekstiä korjaa, näkee aikaisemman version. Tietokoneessa ensimmäinen, paras, lause katoaa. Se on vaikuttanut kirjoihin aika paljon.”

Näin tuumii Paavo Haavikko Suomen Kuvalehden (51-52/2007)haastattelussa.

Moni vanhemman polven kirjailija käsittääkseni käyttää yhä kirjoituskonetta; itse en osaisi sellaisen kanssa puljata. Luotan kynään ja paperiin. Olen kirjoittanut lähestulkoon kaiken kaunokirjallisen tekstini ensiksi käsin muistivihkoihin.

Se ensimmäinen, paras, lause säilyy, ja voin siihen halutessani palata. Jos saan käsialastani selvää, aina en saa.

Käsin raapustaminen on tuottavuuden näkökulmasta toki järjetöntä puuhaa. Mutta eihän kaunokirjallisen tekstin tekemisessä ylipäänsä ole suurta järkeä. Sillä ei tienaa rahaa eikä se tee onnelliseksi, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Sitä tekee, koska ei ole vaihtoehtoa. Pakolla romaanit, esseet ja runot kirjoitetaan.

Olen kuullut eräiden nuorten runoilijoiden sanovan, että heille lyriikan tekeminen on ennen kaikkea hauskaa puuhaa, leikkiä. Mutta hekin leikkivät siksi, että heidän on pakko. Tunnustivat tai eivät.

P.S.

SK:n haastattelussa Haavikko kertoo kirjoittavansa viimeistä kirjaansa. Hän ei tunne ylpeyttä kaunokirjallisesta tuotannostaan, mutta on tyytyväinen että se on tullut tehdyksi. Monen mielestä Haavikon varmaan sietäisi tuntea ylpeyttä, minunkin mielestäni. Mutta ei kai suhteellisuudentajuinen ihminen voi olla ylpeä mistään kirjoittamastaan. Häpeää hän voi tuntea, ei ylpeyttä.

Palkintosadetta

Joulukuu on kiireen, kaamoksen ja kirjallisuuspalkintojen aikaa. Ollakseni muodinmukainen päätin perustaa joukon jatkoksi Antiaikalainen-kirjallisuuspalkinnon. Näin minun ei tarvitse nähdä vaivaa kirjoittaakseni blogiini analyyttistä esseetä vuoden sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Mitä vahvemmat kirjallisuuspalkinnot, sitä vähemmän tarvetta kirjojen kriittiselle erittelylle, kuten Arto Virtanen on esseessään todennut.

Yksijäseninen Antiaikalainen-palkintoraati ei perustele valintojaan sen tarkemmin, vaan tyytyy toteamaan että palkitut ja kunniamaininnan saaneet kirjat ”käsittelevät viiltävän tarkkanäköisesti suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä sekä ihmisenä olemisen ikiaikaista probleemia.”

Palkintoraadin valinnat vuoden 2007 Antiaikalainen-kirjallisuuspalkinnon saajiksi ovat:

Kotimainen proosa: Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi (Kunniamaininnat: Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet; Antti Tuuri: Kylmien kyytimies)

Kotimainen runous: Henriikka Tavi: Esim. Esa (Kunniamaininnat: Rakel Liehu: Bul bul; Teemu Manninen: Lohikäärmeen poika)

Käännösproosa: Céline Curiol: Viimeinen kuulutus (Kunniamaininnat: Jose Saramago: Kertomus näkevistä; Tahar Ben Jelloun: Lähtö)

Käännösrunous: Göran Sonnevi: Valtameri (Ei kunniamainintoja palkintoraadin liian vähäisten lukukokemusten vuoksi)