Lukeminen on tärkeää koska se on hyödytöntä

beckett

”Ja täällä sitä saatana… luetaan!”Antti Nylén kertoo Vihan ja katkeruuden esseissä ilmeisestikin tosielämän anekdootin puistonpenkillä kirjaan syventyneestä nuoresta miehestä, joka saa kimppuunsa inhottavan näköisen rähisijän. Hän tarttuu lukevaa nuorta miestä rinnuksista ja karjuu nuo yllä olevat sanat.

”Inhottava mies teki niin kuin olisi kohtuullista ja arvokasta ja oikein. Esimerkillisellä suoralla toiminnalla hän kantoi huolta nuorison moraalisesta ja fyysisestä kunnosta”, Nylénin esseeminä pohtii.

Tunnistan asetelman. Kun rupesin lukioiässä lukemaan vimmaisesti kirjallisuutta, aistin sukulaisissani huolestuneisuutta. He eivät käyneet minuun käsiksi eivätkä huutaneet, mutta saatoin päätellä heidän kummastelevista reaktioistaan, ettei nuorelle miehelle ole hyväksi vetelehtiä päivä- ja yökaudet maailmankirjallisuuden mestareiden seurassa.

Sukulaiseni kantoivat huolta moraalisesta ja fyysisestä kunnostani, enkä voi moittia heitä. Ei ihmisen ole hyväksi lukea liikaa, siinä menee pää sekaisin.

Voin kuvitella, että sukulaiseni olisivat oudoksuneet, jos olisin yrittänyt vakuutella heitä lukemisen hyödyllisyydestä: ”Ettekö ole kuulleet lukemisen hyvinvointivaikutuksista? Lukeminen edistää empatiaa, luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä.”

En olisi voinut esittää moisia vakuutteluja senkään takia, etten usko niihin. Ainakaan omalla kohdallani. En ole ikinä pitänyt lukemista hyödyllisenä, saati tarttunut kirjoihin tullakseni paremmaksi ihmiseksi.

***

Nuorempana minulla oli liki pakkomielteinen suhde lukemiseen. Olin kuin se Jouko Turkan Aiheissa kuvaama piinattu nuorukainen, joka ryntää kirjastoon ja huutaa: ”Antakaa jotain, äkkiä!” Turkka kysyi, voisimmeko kuvitella kenenkään tekevän todellisuudessa näin. Omien kokemusteni perusteella voin hyvinkin kuvitella, vaikka en kirjastoon mennessä näyttänyt epätoivoani. Se möyri pinnan alla, sisuskaluissani. Oli pakko saada kirjoja, vaikka ne eivät angstista olemassaoloani sanottavasti helpottaneet.

Enää en ole pakkomielteinen lukija. Silti en ole oppinut suhtautumaan kirjoihin hyödyn tai nautinnon antajina. Luen niitä kai siksi että minulle on kehittynyt addiktio sanoihin, lauseisiin ja ajatuksiin. Tarvitsen jatkuvaa tekstinsyöttöä tajuntaani, myös silloin kun olen pohjattoman väsynyt kirjallisuuteen. Se tuntuu pikemminkin sairaalloiselta kuin terveelliseltä.

Pitkät ajat kirjallisuusihmiset suorastaan korostivat kirjallisuuden hyödyttömyyttä. Gustave Flaubert halveksi porvareita, jotka vaativat kirjoilta jotain konkreettista, kuten vastauksia ajan suuriin kysymyksiin tai ihmiselon mysteereihin. Taiteen piti olla itsearvoista, vastustaa hyödyn aikakauden latteita imperatiiveja. Tämä eetos on saanut meidän päiviimme asti lukemattomia ilmenemismuotoja, sen voi aistia niin kulttuuritapahtumien juhlapuheista kuin köyhien taiteilijoiden apurahahakemuksista.

En muista, että kymmenen vuotta sitten vastaani olisi tullut lehtijuttuja, joissa kerrotaan kirjallisuuden hyvinvointivaikutuksista. Nykyisin niitä tulee kaiken aikaa. Samalla lobbariretoriikan väittämät ovat muuttuneet: enää ne eivät korosta taideluomusten sivistyksellistä ja kulttuurista arvoa, vaan siitä kuinka taide tekee meistä terveempiä, onnellisempia ja suorituskykyisempiä.

Haluatko parantaa elämänlaatuasi ja menestystäsi työssä ja ihmissuhteissa – tartu kirjaan!

***

Brittiläinen filosofi Gregory Currie tarjoilee järjen ääntä vuoden viimeisen Niin & näin -lehden haastattelussa. Hänen mielestään kaunokirjallisuuden lukemisen kognitiivisia vaikutuksia luotaavat tutkimukset ovat vähintäänkin kyseenalaisia:

On koko joukko kokeita, joiden tekijät väittävät havainneensa (tyypillisesti koehenkilöiden omien raporttien perusteella) muutoksia ihmisten empaattisuudessa välittömästi tarinan lukemisen jälkeen. Mutta pitäisi varoa päätelmää, jonka mukaan tämä olisi todiste siitä, että fiktio oikeasti tekee ihmisistä empaattisia kestävällä tavalla.

Currie myös kyseenalaista, onko välttämättä aina hyvästä, jos kirjallisuus lisää empatiakykyä. Empatia on vain yksi ulottuvuus lähestyä ihmisten välisiä suhteita.

Voimakas eläytyminen yksilön ahdinkoon saattaa häivyttää perustavammat yhteiskunnalliset ongelmat ja pohdinnat niiden ratkaisemisesta. Kun keskiluokkainen lukija liikuttuu lukiessaan kaltoin kohdellun romaanihenkilön elämästä, hän saattaa kokea jalon myötätuntonsa auttavan heikompiosaisia, vaikka myötätunto on vain tunne, ei teko.

Currien mielestä ihmisten pitäisi koetella uskomustensa totuutta, kun he väittävät oppineensa kirjallisuudesta elämän kannalta tärkeitä asioita. Uskomukset kirjallisuuden jalostavasta ja ihmisyyttä rakentavasta vaikutuksesta ovat pohjimmiltaan tunteellisen sitoumuksen ilmaisuja, läheistä sukua uskonnollisille ja poliittisille vakaumuksille.

Kaunokirjallisuus näyttäytyy otollisena tiedon ja oppimisen – tai nykykielellä hyödyn – lähteenä, koska se on kerronnallista taidetta.

Samuel Beckett on yksi minulle tärkeimmistä kirjailijoista. Keksin monia syitä pitää hänestä, ja niistä yksi, eikä suinkaan vähäisin, on hänen syvästi kokemansa ajatus kirjallisuuden kelvottomuudesta.

Varhainen hahmotelma tästä ajatuksesta sisältyy Beckettin esseeseen James Joycen Finnegans Wakesta. Hän tähdensi, että se ei ole kirja jostakin, vaan kirja itsestään. Myöhemmin Beckett koki valaistumisen Cézannen maalausten äärellä.

Hän tunnusti vuonna 1936 ystävälleen Thomas McGreevylle etsineensä aikaisemmin maalausten takaa aina kirjallisuutta. Taulu puhutteli vasta, kun ajatus oli muuttanut sen tekstiksi. ”Nyt olen vapautunut tuosta tarpeesta”, Beckett kirjoitti.

Sen jälkeen hän otti tavakseen luonnehtia kirjallisuutta kehittymättömäksi taidemuodoksi musiikin ja kuvataiteen rinnalla, koska se haroi ulkopuolista maailmaa kohti.

Tavoitteekseen Beckett asetti abstraktin kirjallisuuden: ”ihmisiä siellä, missä ei ole mitään, paikkoja siellä, missä ei ole mitään.” Kirjailijan olisi porattava reikiä kieleen, jotta sanoista tihkuisi läpi se jokin tai ei-mikään, joka vaanii niiden takana.

Tietenkin Beckett epäonnistui. Hänetkin on valjastettu hyödyn aikakauden palvelukseen.

Onkohan kukaan säästynyt kuulemasta Beckett-sitaattia ”Ever tried. Ever failed. No matter. Try again. Fail again. Fail better”?

Sitä toistetaan niin yritysvalmennuksessa ja johtamiskoulutuksessa kuin kirjoittajakursseilla. Sveitsiläinen tennispelaaja Stan Wawrinka on tatuoinut nuo sanat käsivarteensa motivaation antajiksi.

Beckettin relevanssi elämäntapavalmentajana murenee, jos lukee proosapalan ”Worstward Ho”, josta kyseinen sitaatti on peräisin. Tekstin kokonaisuutta vasten sitaatti menettää motivoivan sävynsä ja loksahtaa osaksi epäonnistumisen totaalisuuden kuvausta: ”Fail again. Better again. Or better worse. Fail worse again. Still worse again. Till sick for good. Throw up for good.”

Mitä Beckett sanoisi, jos palaisi tuonpuoleisuudestaan seuraamaan ”Worstward Ho’n” myöhempiä vaiheita elämäntapavalmentajien kurssimateriaalina? Pääsisikö hänen suustaan katkelma eräästä hänen toisesta teoksestaan?

Personally of course I regret everything. Not a word, not a deed, not a thought, not a need, not a grief, not a joy, not a girl, not a boy, not a doubt, not a trust, not a scorn, not a lust, not a hope, not a fear, not a smile, not a tear, not a name, not a face, no time, no place…that I do not regret, exceedingly. An ordure, from beginning to end.

Ymmärtäkää minut oikealla tavalla väärin

peukku

Väitetään, että kirjailija etsii kirjojensa arvosteluista kahta sanaa: ”loistelias” ja ”mestariteos”.

Se ei pidä paikkaansa. Ei ainakaan omalla kohdallani eikä myöskään tuntemieni kollegojen kohdalla. Voi olla mukavaa lukea ylistyksen sanoja, mutta sitä ei kestä kauaa. Ylistyksen kohteena oleminen synnyttää myös häpeää.

Itse pystyn ottamaan kehuja vastaan parhaiten asioissa, joissa olen oikeasti huono. Sydämeni läpättää onnesta silloin kun minua kiitetään jostain sellaisesta, missä tarvitaan käden taitoja ja timpurin silmää.

Jos minut pakotettaisiin aseella uhaten lausumaan yksi toive kriitikoille, sanoisin että ”ymmärtäkää minut oikealla tavalla väärin.”

Sillä kirjani tulevat väistämättä väärin ymmärretyiksi. Olenhan vain kirjoittanut ne. Lukijat lukevat, kriitikot arvostelevat. Heidän edessään on eri kirja kuin se, jonka kuvittelin tehneeni. Kirjailijan ei kannata lukea omia töitään, on parempi kirjoittaa uusia. Kun avaan jonkin vanhan romaanini tai esseekokoelmani, jokaisella sivulla tulee vastaan kohtia, jotka haluaisin poistaa tai kirjoittaa uusiksi.

Ihannemaailmassani kirjailija (tekopyhä, kaltaiseni) ei seuraa aktiivisesti teostensa vastaanottoa. Hänhän on siinä keskustelussa ulkopuolinen. En ole täysin onnistunut siirtymään tähän ihannemaailmaan, mutta suuntani on sitä kohti.

Suora palaute lukijoilta on oma juttunsa. Se synnyttää aidon vuoropuhelun, jossa sanat tarkoitetaan kahdenvälisiksi eikä yleisesti kaikille, kuten lukupiirikeskusteluissa tai lehtikritiikeissä.

 

***

 

Vaikka miellän itseni ennen kaikkea kirjailijaksi, se ei ole ainoa roolini. Olen hitusen myös kriitikko. En tunne kyseistä titteliä omakseni, mutta en voi siitä täysin etääntyä, koska kirjoitan arvosteluja Parnassoon.

Minulta kysytään joskus, vaikuttaako kirjailijan tausta siihen, miten käsittelen arvosteltavia teoksia. Vastaan aina rehellisesti: ”Kyllä vaikuttaa.”

Se vaikuttaa ennen kaikkea niin, että otan arvioitavakseni vain sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat minua paitsi lukijana myös kirjailijana. Jätän suosiolla väliin ne, joista en usko löytäväni hyvää sanottavaa.

Tuskin ikinä kirjoitan arvostelua Paul Austerin tai Haruki Murakamin romaaneista. Pidän heitä räikeästi yliarvostettuina prosaisteina. Muitakin on, mutta en ryhdy laatimaan nimilistaa.

Negatiivisten kritiikkien kirjoittaminen on työlästä. Se vaatii tarkkaa lähilukua ja huolellisia perusteluita. Jos kirja on huono, uurastus tuntuu hukkaan heitetyltä. Mieluummin katselisi Youtubesta piilokameravideoita hississä piereskelystä.

Lyttäys syntyy toki nopeasti, eihän siihen vaadita muuta kuin että osoittaa sormella yhtä tai kahta kirjan tai kirjailijan ilmeistä heikkoutta ja lausahtaa niistä jotain nasevan piikikästä.

Tämä ajankäytöllinen seikka selittää sen, miksi lyttäys on murskakritiikeissä niin yleinen tyylilaji. Itse harrastan lyttäyksiä mieluummin yksityiskeskusteluissa kuin lehtien palstoilla.

Sosiaalinen media on toinen hyvä syy olla arvostelematta huonoja kirjoja.

Ikävän kritiikin jälkeen kirjailijan lähipiiri ja fanit käyvät kiivaaseen vastahyökkäykseen. He antavat kriitikon kuulla monenlaisin ilmauksin, kuinka kelvoton hän on työssään ja todennäköisesti myös ihmisenä. Eihän sellaista jaksa. Tässäkin tapauksessa hissipieruvideot vievät voiton.

Tiedän, etten ole ainoa kriitikko, jonka tekemisiin sosiaalisen median paineet vaikuttavat jollain tavalla. En vain ole nähnyt kovin monen tunnustavan sitä julkisesti. Siitä on helpompi puhua oluen tai sushin äärellä.

Idealisoidun kuvan mukaan kirjallisuusväki arvostaa rohkeaa ajattelua ja reipasta keskustelua.

Todellisuus on monitahoisempi. Kirjallisuusväkikin koostuu ihmisistä, ja ihmiset tapaavat olla herkkänahkaisia silloin, kun on kyse asioista, joihin heidän identiteettinsä, elämänprojektinsa ja toimeentulonsa kiinnittyvät.

 

Hoitokeinoja aikalaisahdistukseen

age of anger

Maailmantilanne ahdistaa. Ihan helvetisti. En muista, milloin se olisi viimeksi ahdistanut näin paljon. Tuskin koskaan.

Olen keksinyt tähän mennessä kaksi hoitokeinoa: eskapismin ja analyysin. Aktivismi voisi olla kolmas, mutta olen liian kyyninen tai fatalistinen tunteakseni oloni luontevaksi mielenosoituksissa, järjestötoiminnassa tai politiikassa. Minulle sopii sivullisen tarkkailijan rooli. Onneksi kaikki ihmiset eivät ole kaltaisiani. Arvostan ja ihailen aktivisteja.

Eskapismini on sitä, että olen vähentänyt tuntuvasti päivittäistä uutisseurantaani. Minun ei tarvitse pysyä kärryillä siitä, millä tavalla maailma menee juuri tällä hetkellä päin helvettiä. Otsikkovirrassa poukkoilu suistaa minut kiukun, ahdistuksen ja apatian noidankehään. Se ei lisää tai syvennä ymmärrystäni.

Uutisten seuraamisesta säästyvän ajan käytän itsestäni huolehtimiseen. Pyrin liikkumaan enemmän ja syömään terveellisemmin. Valintani ei ole esimerkillinen saati esikuvallinen, joku voisi nimittää sitä sisäänpäin käpertymiseksi. Uskon kuitenkin, että fyysisen kunnon parantuminen lisää myös henkistä hyvinvointiani. Kun jaksan tehdä työni paremmin kirjailijana ja toimittajana, tulen siinä sivussa kenties edistäneeksi hyviä asioita. Ainakin hitusen.

Toinen hoitokeinoni analyysi tarkoittaa yritystä eritellä ahdistusta aiheuttavia ajan ilmiöitä. Eli ennen kaikkea läntisissä yhteiskunnissa rehottavaa populistista liikehdintää, joka hyökkää tiedettä, sivistystä ja kansainvälisyyttä vastaan.

Parhaita analyysityökaluja ovat hyvin ajatellut ja kirjoitetut tietokirjat. En ehdi millään lukea niitä kaikkia, mutta joitakin sentään ehdin. Saan niistä paitsi ymmärrystä myös lohdutusta ja oivalluksen iloa. Ne ovat lääkettä akuuttiin aikalaisahdistukseen, eräänlaista itsehoitokirjallisuutta.

 

***

 

Pankaj Mishran vastikään ilmestynyt Age of Anger on alaotsikkonsa mukaisesti nykyajan historia. Se sukeltaa päivittäisessä uutisvirrassa kasvoille lyövien ilmiöiden taakse. En yllättyisi, vaikka Mishran teos nousisi tämän vuoden puhutuimpien tietokirjojen joukkoon.

Mishra palaa toistuvasti ressentimentin eli elämänkaunan käsitteeseen. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa häviäjien kiukkua ja katkeruutta voittajia kohtaan. 1800-luvun ajattelijat, etenkin Nietzsche, näkivät ressentimentin hallitsevana mielenmaisemana modernisaation jälkeisessä maailmassa.

Kun uskonnot ja traditiot eivät enää määrittäneet ihmiselämää, tilalle tuli yksilön vapaus. Siihen sisältyi lupaus hyvästä ja yltäkylläisestä elämästä. Jokaisella oli oikeus tavoitella onnea, mutta vähitellen se alettiin ymmärtää oikeudeksi onneen ilman tavoittelun eetosta.

Läheskään kaikki eivät tietenkään onnea saavuttaneet. Reaalinen ja symbolinen pääoma keskittyivät harvojen käsiin, mikä synnytti vastareaktion ”eliittejä” kohtaan. Ressentimentin ytimessä on ajatus: ”On väärin, että minä joudun olemaan minä, kun sinä saat olla sinä.”

Porvarillisen järjestyksen vastainen kapinointi johti viime vuosisadan alussa ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän vallankumoukseen.

Mishran mukaan samanlaiset voimat ovat taas liikkeellä. Länsimaissa se näkyy aggressiivisena nationalismina ja tribalismina, arabimaailmassa islamismina. Isiskin on reaktiota modernisaatiota vastaan, vaikka islamkriitikot väittävät sen todistavan arabimaailman takapajuisuudesta.

Vielä vähän aikaa sitten näköalat olivat valoisammat. Kommunismin luhistuminen viritti toiveet liberaalidemokratian voittokulusta ympäri maailman. Vapaa markkinatalous tekisi modernisaation lupauksesta totta paitsi amerikkalaisille ja eurooppalaisille myös venäläisille ja kiinalaisille.

Globalisaation ja teknologisen kehityksen hedelmät ovat kuitenkin jakautuneet epätasaisesti. Tilannetta pahentaa se, että talouskasvu on hidastunut toisen maailmansodan jälkeisistä kultaisista vuosikymmenistä samalla kun finanssikapitalismi on kärjistänyt tulo- ja varallisuuseroja.

Kun keskiluokka kurjistuu ja nuoriso sinnittelee pätkätöissä, ressentimentti saa kasvualustaa. Kapitalismin voittokulun ja uusien teknologioiden piti tehdä kaikista oman elämänsä yrittäjäsankareita, mutta arkitodellisuutta ovat pikemminkin leivän syrjässä sinnittelevät Uber-kuskit. He ovat kytkeytyneet uuteen talouteen, mutta se ei ole tehnyt heistä yrittäjäsankareita vaan uudenlaista proletariaattia.

Mishran tapa kytkeä populismi petetyksi itsensä tuntevien ihmismassojen kiukkuun ei ole oivalluksena uusi, mutta purkaesssaan ressentimentin käsitteen psykohistoriaa hän onnistuu liittämään ilmiön laajempaan ajalliseen kontekstiin. Se antaa analyysille kaikupohjaa.

 

***

 

Princetonin yliopiston valtio-opin professorin Jan-Werner Müllerin What is Populism? auttaa käsitteellistämään ja konkretisoimaan niitä asioita, joiden historiallisia taustoja Mishra maalaa leveällä pensselillä.

Eliittien vastaisuus ei ole populismin erityispiirre, ainoastaan yksi sen ominaispiirteistä. Esimerkiksi poliittinen vasemmisto puhuu pääomapiireistä, omistavasta luokasta ja muista eliittitunnukset täyttävistä luokista.

Populismin erottaa muista demokraattisen yhteiskunnan poliittisista virtauksista avoin antipluralismi. On vain yksi kansa ja tällä kansalla vain yksi tahto, ja niitä ilmentävät yksinomaan populistit. Eliitit ja eliittien lellikit, kuten etniset ja seksuaaliset vähemmistöt eivät kuulu ”oikeaan kansaan”.

Asiaa ei muuta se, että kansan enemmistö ei likimainkaan asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön” tai ”unohdettuun kansaan”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on niin pettynyt poliittiseen järjestelmään että on vieraantunut siitä.

Malliesimerkin tällaisesta retorisesta kiertoliikkeestä tarjoavat Donald Trumpin väitteet. Hän selittää Hillary Clintoniin nähden pienempää äänisaalistaan miljoonilla laittomilla äänestäjillä. Epäedulliset mielipidekyselyt ovat puolestaan ”valeuutisia”. Müller tähdentääkin, että populistien päätä on mahdoton kääntää empiirisiin faktoihin vetoamalla. He turvautuvat retorisiin kiertoliikkeisiinsä.

Yksi hämmästyttävimmistä piirteistä populismissa on sen kannattajien lähes täydelliseltä vaikuttava sokeus omien johtajien korruptiolle. Trump lupasi kuivata Washingtonin suon, mutta nimitti hallitukseensa monimiljonäärejä ja heidän aseenkantajiaan. Euroopassakin populistiset puolueet ovat ryvettyneet väärinkäytöksissä (Müller nostaa esimerkeiksi Itävallan Vapauspuolueen ja Italian Pohjoisen liigan), minkä luulisi laittavan suuta soukemmalle eliittien mädännäisyydestä puhuttaessa.

Müllerin mukaan populististen johtajien teflonpintaisuus johtuu siitä, että he onnistuvat kääntämään itseensä kohdistuvat syytökset poliittiseksi ajojahdiksi. Kieroutuneet eliitin edustajat (”ne”) hyökkäävät ahkeria kunnon kansalaisia ja heidän johtajiaan (”meitä”) vastaan.

Liberaalien on turha toivoa, että populististen johtajien kannatuksen murentamiseen riittäisi heidän kaksinaamaisuutensa paljastaminen kylmillä tosiasioilla. Niin kauan kuin korruptoitunut populistijohtaja pystyy esittämään vannoutunutta ja taipumatonta ”oikean kansan” puolustajaa, kannattajat pysyvät hänen takanaan. Tiedotusvälineiden faktapaljastukset tai satiiriohjelmien irvailut vain vahvistavat heidän eliitinvastaista kiukkuaan.

 

***

 

Suurin osa ihmisistä äänestää tunteella eikä järjellä. Siinä mielessä äänestäminen ei poikkea muusta inhimillisestä toiminnasta. Michael Lewisin elämäkerta Undoing Project behavioristisen taloustieteen pioneereista Daniel Kahnemanista ja Amos Tverskystä on valaisevaa luettavaa.

”Ihmiset eivät tee päätöksiä numeroiden pohjalta, he tarvitsevat tarinan”, Kahneman ja Tversky väittivät. Mainonnan ammattilaiset ovat samaa mieltä. Siksi he pyrkivät kertomaan tarinoita eivätkä välittämään teknistä tuoteinformaatiota.

Populistit osaavat kertoa äänestäjiin vetoavia tarinoita. Sitä ei voi kiistää, vaikka pitäisi heidän sanomaansa vääränä tai vastenmielisenä. Clintonin leirin suurin virhe Yhdysvaltain presidentinvaaleissa oli luottamus siihen, että Trumpin äänestäjät kaikkoavat, kun hänen valheensa ammutaan alas yksi kerrallaan.

Toisin kävi. Tiedotusvälineet pyörittivät Trumpin puheita luuppina päivästä toiseen, mutta ihmiset kuulivat niistä sen minkä halusivat kuulla. Eivät toimittajien ja poliittisten kommentaattorien faktapohjaisia vasta-argumentteja, vaan karismaattisen hahmon lupaukset Amerikan laittamisesta ensimmäiseksi. Se oli tarina, jota Trumpin äänestäjät kaipasivat. Clintonin leirillä ei ollut yhtä vetovoimaista tarinaa.

Kalifornian yliopiston kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoff on kirjoissaan ja kirjoituksissaan kuvannut hyvin sen, mikä saa ihmiset äänestämään omaa etuaan vastaan. Heikompiosaisten ei pitäisi missään nimessä kannattaa Trumpia, jonka politiikka suosii kaikkein rikkainta kansanosaa. Hän ei tuo, ainakaan pysyvästi, takaisin globalisaation hävittämiä teollisia työpaikkoja.

Ongelma on siinä, että äänestäjiä ohjaa pikemminkin arvomaailma (eli tarinat) kuin rationaalinen ajattelu.

Lakoff väittää, että ihmisten poliittiset preferenssit rakentuvat kahden vastakkaisen mallin pohjalta. ”Ankaraan isään” pohjautuva malli korostaa kuria ja järjestystä, ”hoivaavaan vanhempaan” pohjautuva malli empatiaa ja lämpöä. Tyypillisen konservatiivin arvomaailma rakentuu ”ankaran isän” ympärille ja tyypillisen liberaalin ”hoivaavan vanhemman” ympärille. Väliin mahtuu liikkuvia äänestäjiä, joiden valintoja ohjaa asiakysymyksestä riippuen milloin edellinen ja milloin jälkimmäinen malli.

Evankeliset kristityt ja vapaita markkinoita kannattavat libertaristit ankkuroituvat ”ankaran isän” ympärille. Heidän välillään on selviä painotuseroja, mutta molemmat päätyvät vastustamaan vahvaa valtiota, koska se hyysää erilaisia vapaamatkustajia.

Myös monet valkoisen työväenluokan edustajat tuntevat vetoa ”ankaran isän” malliin. Heidän maailmankuvansa perustuu ahkeralle työnteolle eivätkä he voi sietää välistävetoa. Trumpin leiri onnistui myymään ehdokkaansa valkoiselle keskiluokalle tiukkana johtajana, joka lopettaisi poliitikkojen, pankkiirien ja yritysjohtajien vuosikymmeniä jatkuneen kähminnän ja palauttaisi työtätekevien amerikkalaisten arvot kunniaan.

He kyllä kuulivat Trumpin valheet, mutta kuuntelivat mieluummin hänen lupauksiaan. Se ei olisi kummastuttanut Kahnemania ja Tverskyä. Juuri näin toimii mieletön ihmismieli.

Ei ole väärin nimittää Trumpia valehtelijaksi, mutta oikeampaa olisi nimittää häntä paskanpuhujaksi. Filosofi Harry Frankfurt erottaa teoksessaan On Bullshit toisistaan tietoisen harhaanjohtamisen (eli valehtelun) ja täydellisen välinpitämättömyyden totuudesta (eli paskapuheen). Jälkimmäistä hän pitää vaarallisempana.

Jokainen itseään kunnioittava kolumnisti on varmaan ehtinyt jo irvailla hokemalle totuudenjälkeisestä ajasta. Se onkin hutera termi. Paskanpuhumisen aika olisi parempi tiivistys siitä, mitä ajassamme liikkuu.