Hoitokeinoja aikalaisahdistukseen

age of anger

Maailmantilanne ahdistaa. Ihan helvetisti. En muista, milloin se olisi viimeksi ahdistanut näin paljon. Tuskin koskaan.

Olen keksinyt tähän mennessä kaksi hoitokeinoa: eskapismin ja analyysin. Aktivismi voisi olla kolmas, mutta olen liian kyyninen tai fatalistinen tunteakseni oloni luontevaksi mielenosoituksissa, järjestötoiminnassa tai politiikassa. Minulle sopii sivullisen tarkkailijan rooli. Onneksi kaikki ihmiset eivät ole kaltaisiani. Arvostan ja ihailen aktivisteja.

Eskapismini on sitä, että olen vähentänyt tuntuvasti päivittäistä uutisseurantaani. Minun ei tarvitse pysyä kärryillä siitä, millä tavalla maailma menee juuri tällä hetkellä päin helvettiä. Otsikkovirrassa poukkoilu suistaa minut kiukun, ahdistuksen ja apatian noidankehään. Se ei lisää tai syvennä ymmärrystäni.

Uutisten seuraamisesta säästyvän ajan käytän itsestäni huolehtimiseen. Pyrin liikkumaan enemmän ja syömään terveellisemmin. Valintani ei ole esimerkillinen saati esikuvallinen, joku voisi nimittää sitä sisäänpäin käpertymiseksi. Uskon kuitenkin, että fyysisen kunnon parantuminen lisää myös henkistä hyvinvointiani. Kun jaksan tehdä työni paremmin kirjailijana ja toimittajana, tulen siinä sivussa kenties edistäneeksi hyviä asioita. Ainakin hitusen.

Toinen hoitokeinoni analyysi tarkoittaa yritystä eritellä ahdistusta aiheuttavia ajan ilmiöitä. Eli ennen kaikkea läntisissä yhteiskunnissa rehottavaa populistista liikehdintää, joka hyökkää tiedettä, sivistystä ja kansainvälisyyttä vastaan.

Parhaita analyysityökaluja ovat hyvin ajatellut ja kirjoitetut tietokirjat. En ehdi millään lukea niitä kaikkia, mutta joitakin sentään ehdin. Saan niistä paitsi ymmärrystä myös lohdutusta ja oivalluksen iloa. Ne ovat lääkettä akuuttiin aikalaisahdistukseen, eräänlaista itsehoitokirjallisuutta.

 

***

 

Pankaj Mishran vastikään ilmestynyt Age of Anger on alaotsikkonsa mukaisesti nykyajan historia. Se sukeltaa päivittäisessä uutisvirrassa kasvoille lyövien ilmiöiden taakse. En yllättyisi, vaikka Mishran teos nousisi tämän vuoden puhutuimpien tietokirjojen joukkoon.

Mishra palaa toistuvasti ressentimentin eli elämänkaunan käsitteeseen. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa häviäjien kiukkua ja katkeruutta voittajia kohtaan. 1800-luvun ajattelijat, etenkin Nietzsche, näkivät ressentimentin hallitsevana mielenmaisemana modernisaation jälkeisessä maailmassa.

Kun uskonnot ja traditiot eivät enää määrittäneet ihmiselämää, tilalle tuli yksilön vapaus. Siihen sisältyi lupaus hyvästä ja yltäkylläisestä elämästä. Jokaisella oli oikeus tavoitella onnea, mutta vähitellen se alettiin ymmärtää oikeudeksi onneen ilman tavoittelun eetosta.

Läheskään kaikki eivät tietenkään onnea saavuttaneet. Reaalinen ja symbolinen pääoma keskittyivät harvojen käsiin, mikä synnytti vastareaktion ”eliittejä” kohtaan. Ressentimentin ytimessä on ajatus: ”On väärin, että minä joudun olemaan minä, kun sinä saat olla sinä.”

Porvarillisen järjestyksen vastainen kapinointi johti viime vuosisadan alussa ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän vallankumoukseen.

Mishran mukaan samanlaiset voimat ovat taas liikkeellä. Länsimaissa se näkyy aggressiivisena nationalismina ja tribalismina, arabimaailmassa islamismina. Isiskin on reaktiota modernisaatiota vastaan, vaikka islamkriitikot väittävät sen todistavan arabimaailman takapajuisuudesta.

Vielä vähän aikaa sitten näköalat olivat valoisammat. Kommunismin luhistuminen viritti toiveet liberaalidemokratian voittokulusta ympäri maailman. Vapaa markkinatalous tekisi modernisaation lupauksesta totta paitsi amerikkalaisille ja eurooppalaisille myös venäläisille ja kiinalaisille.

Globalisaation ja teknologisen kehityksen hedelmät ovat kuitenkin jakautuneet epätasaisesti. Tilannetta pahentaa se, että talouskasvu on hidastunut toisen maailmansodan jälkeisistä kultaisista vuosikymmenistä samalla kun finanssikapitalismi on kärjistänyt tulo- ja varallisuuseroja.

Kun keskiluokka kurjistuu ja nuoriso sinnittelee pätkätöissä, ressentimentti saa kasvualustaa. Kapitalismin voittokulun ja uusien teknologioiden piti tehdä kaikista oman elämänsä yrittäjäsankareita, mutta arkitodellisuutta ovat pikemminkin leivän syrjässä sinnittelevät Uber-kuskit. He ovat kytkeytyneet uuteen talouteen, mutta se ei ole tehnyt heistä yrittäjäsankareita vaan uudenlaista proletariaattia.

Mishran tapa kytkeä populismi petetyksi itsensä tuntevien ihmismassojen kiukkuun ei ole oivalluksena uusi, mutta purkaesssaan ressentimentin käsitteen psykohistoriaa hän onnistuu liittämään ilmiön laajempaan ajalliseen kontekstiin. Se antaa analyysille kaikupohjaa.

 

***

 

Princetonin yliopiston valtio-opin professorin Jan-Werner Müllerin What is Populism? auttaa käsitteellistämään ja konkretisoimaan niitä asioita, joiden historiallisia taustoja Mishra maalaa leveällä pensselillä.

Eliittien vastaisuus ei ole populismin erityispiirre, ainoastaan yksi sen ominaispiirteistä. Esimerkiksi poliittinen vasemmisto puhuu pääomapiireistä, omistavasta luokasta ja muista eliittitunnukset täyttävistä luokista.

Populismin erottaa muista demokraattisen yhteiskunnan poliittisista virtauksista avoin antipluralismi. On vain yksi kansa ja tällä kansalla vain yksi tahto, ja niitä ilmentävät yksinomaan populistit. Eliitit ja eliittien lellikit, kuten etniset ja seksuaaliset vähemmistöt eivät kuulu ”oikeaan kansaan”.

Asiaa ei muuta se, että kansan enemmistö ei likimainkaan asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön” tai ”unohdettuun kansaan”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on niin pettynyt poliittiseen järjestelmään että on vieraantunut siitä.

Malliesimerkin tällaisesta retorisesta kiertoliikkeestä tarjoavat Donald Trumpin väitteet. Hän selittää Hillary Clintoniin nähden pienempää äänisaalistaan miljoonilla laittomilla äänestäjillä. Epäedulliset mielipidekyselyt ovat puolestaan ”valeuutisia”. Müller tähdentääkin, että populistien päätä on mahdoton kääntää empiirisiin faktoihin vetoamalla. He turvautuvat retorisiin kiertoliikkeisiinsä.

Yksi hämmästyttävimmistä piirteistä populismissa on sen kannattajien lähes täydelliseltä vaikuttava sokeus omien johtajien korruptiolle. Trump lupasi kuivata Washingtonin suon, mutta nimitti hallitukseensa monimiljonäärejä ja heidän aseenkantajiaan. Euroopassakin populistiset puolueet ovat ryvettyneet väärinkäytöksissä (Müller nostaa esimerkeiksi Itävallan Vapauspuolueen ja Italian Pohjoisen liigan), minkä luulisi laittavan suuta soukemmalle eliittien mädännäisyydestä puhuttaessa.

Müllerin mukaan populististen johtajien teflonpintaisuus johtuu siitä, että he onnistuvat kääntämään itseensä kohdistuvat syytökset poliittiseksi ajojahdiksi. Kieroutuneet eliitin edustajat (”ne”) hyökkäävät ahkeria kunnon kansalaisia ja heidän johtajiaan (”meitä”) vastaan.

Liberaalien on turha toivoa, että populististen johtajien kannatuksen murentamiseen riittäisi heidän kaksinaamaisuutensa paljastaminen kylmillä tosiasioilla. Niin kauan kuin korruptoitunut populistijohtaja pystyy esittämään vannoutunutta ja taipumatonta ”oikean kansan” puolustajaa, kannattajat pysyvät hänen takanaan. Tiedotusvälineiden faktapaljastukset tai satiiriohjelmien irvailut vain vahvistavat heidän eliitinvastaista kiukkuaan.

 

***

 

Suurin osa ihmisistä äänestää tunteella eikä järjellä. Siinä mielessä äänestäminen ei poikkea muusta inhimillisestä toiminnasta. Michael Lewisin elämäkerta Undoing Project behavioristisen taloustieteen pioneereista Daniel Kahnemanista ja Amos Tverskystä on valaisevaa luettavaa.

”Ihmiset eivät tee päätöksiä numeroiden pohjalta, he tarvitsevat tarinan”, Kahneman ja Tversky väittivät. Mainonnan ammattilaiset ovat samaa mieltä. Siksi he pyrkivät kertomaan tarinoita eivätkä välittämään teknistä tuoteinformaatiota.

Populistit osaavat kertoa äänestäjiin vetoavia tarinoita. Sitä ei voi kiistää, vaikka pitäisi heidän sanomaansa vääränä tai vastenmielisenä. Clintonin leirin suurin virhe Yhdysvaltain presidentinvaaleissa oli luottamus siihen, että Trumpin äänestäjät kaikkoavat, kun hänen valheensa ammutaan alas yksi kerrallaan.

Toisin kävi. Tiedotusvälineet pyörittivät Trumpin puheita luuppina päivästä toiseen, mutta ihmiset kuulivat niistä sen minkä halusivat kuulla. Eivät toimittajien ja poliittisten kommentaattorien faktapohjaisia vasta-argumentteja, vaan karismaattisen hahmon lupaukset Amerikan laittamisesta ensimmäiseksi. Se oli tarina, jota Trumpin äänestäjät kaipasivat. Clintonin leirillä ei ollut yhtä vetovoimaista tarinaa.

Kalifornian yliopiston kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoff on kirjoissaan ja kirjoituksissaan kuvannut hyvin sen, mikä saa ihmiset äänestämään omaa etuaan vastaan. Heikompiosaisten ei pitäisi missään nimessä kannattaa Trumpia, jonka politiikka suosii kaikkein rikkainta kansanosaa. Hän ei tuo, ainakaan pysyvästi, takaisin globalisaation hävittämiä teollisia työpaikkoja.

Ongelma on siinä, että äänestäjiä ohjaa pikemminkin arvomaailma (eli tarinat) kuin rationaalinen ajattelu.

Lakoff väittää, että ihmisten poliittiset preferenssit rakentuvat kahden vastakkaisen mallin pohjalta. ”Ankaraan isään” pohjautuva malli korostaa kuria ja järjestystä, ”hoivaavaan vanhempaan” pohjautuva malli empatiaa ja lämpöä. Tyypillisen konservatiivin arvomaailma rakentuu ”ankaran isän” ympärille ja tyypillisen liberaalin ”hoivaavan vanhemman” ympärille. Väliin mahtuu liikkuvia äänestäjiä, joiden valintoja ohjaa asiakysymyksestä riippuen milloin edellinen ja milloin jälkimmäinen malli.

Evankeliset kristityt ja vapaita markkinoita kannattavat libertaristit ankkuroituvat ”ankaran isän” ympärille. Heidän välillään on selviä painotuseroja, mutta molemmat päätyvät vastustamaan vahvaa valtiota, koska se hyysää erilaisia vapaamatkustajia.

Myös monet valkoisen työväenluokan edustajat tuntevat vetoa ”ankaran isän” malliin. Heidän maailmankuvansa perustuu ahkeralle työnteolle eivätkä he voi sietää välistävetoa. Trumpin leiri onnistui myymään ehdokkaansa valkoiselle keskiluokalle tiukkana johtajana, joka lopettaisi poliitikkojen, pankkiirien ja yritysjohtajien vuosikymmeniä jatkuneen kähminnän ja palauttaisi työtätekevien amerikkalaisten arvot kunniaan.

He kyllä kuulivat Trumpin valheet, mutta kuuntelivat mieluummin hänen lupauksiaan. Se ei olisi kummastuttanut Kahnemania ja Tverskyä. Juuri näin toimii mieletön ihmismieli.

Ei ole väärin nimittää Trumpia valehtelijaksi, mutta oikeampaa olisi nimittää häntä paskanpuhujaksi. Filosofi Harry Frankfurt erottaa teoksessaan On Bullshit toisistaan tietoisen harhaanjohtamisen (eli valehtelun) ja täydellisen välinpitämättömyyden totuudesta (eli paskapuheen). Jälkimmäistä hän pitää vaarallisempana.

Jokainen itseään kunnioittava kolumnisti on varmaan ehtinyt jo irvailla hokemalle totuudenjälkeisestä ajasta. Se onkin hutera termi. Paskanpuhumisen aika olisi parempi tiivistys siitä, mitä ajassamme liikkuu.

Entä jos Knausgård olisi nainen?

knasu

Otsikon kysymys on noussut monesti esiin keskusteluissa tuttavieni kanssa.

Moni heistä on sitä mieltä, että jos nainen kirjoittaisi yhtä pitkästi ja perusteellisesti perhesuhteistaan ja arkisista huolistaan, häntä ei otettaisi vakavasti. Puhumattakaan, että hänet nostettaisiin kertomakirjallisuuden uudistajaksi.

Väitettä ei voi tyhjentävästi todistaa oikeaksi tai vääräksi.

Knausgård liittyy siihen nousussa olevaan kirjalliseen virtaukseen, jota nimitetään milloin autofiktioksi, milloin elämästä kirjoittamiseksi. Sen edustajissa on niin miehiä kuin naisia, mutta Knausgård on eittämättä sen keulahahmo.

Elena Ferranten Napoli-kvartetti on saanut runsaasti ylistystä ja vertautuu maineensa ja huomionsa puolesta Knausgårdin Taisteluni-sarjaan. On tosin vaikea tietää, kuinka paljon Ferranten proosassa on autofiktiivisiä aineksia. Napoli-kvartetista huokuu niin vahva omakohtaisen läsnäolon tuntu, että se houkuttaa lukemaan tekstiä tunnustuksellisena.

Toinen merkittävä autofiktioon kytkeytyvä naiskirjailija Rachel Cusk on saanut ristiriitaisemman vastaanoton. Cuskin kohdalla ovat käyneet toteen juuri sellaiset syytökset napanöyhdän kaivelusta, joita tuttavani ovat uumoilleet naispuolisen Knausgårdin osaksi kirjallisessa kulttuurissamme.

Kysymys sukupuolen merkityksestä Taisteluni-sarjan vastaanotossa ei ole vain tuttavapiirini fiksaatio, vaan askarruttaa kirjallisuusihmisiä laajemmin. Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija Katie Roiphe pohdiskeli muutama vuosi sitten, millaisia reaktioita lukijoissa ja kriitikoissa herättäisi päiväkirjamaisia purkauksia lapsiperheen iloista ja suruista kirjoittava Carla Olivia Krauss.

Roiphe päätyi samalle kannalle kuin tuttavani: Carla Olivian romaanisarjaa väheksyisivät ja pilkkaisivat niin miehet kuin naiset ennen kuin unohtaisivat sen kokonaan.

 

***

 

Siri Hustvedt jatkaa sukupuolilähtöistä Knausgård-keskustelua tuoreessa esseekirjassaan A Woman Looking at Men Looking at Women. Hustvedtilla on norjalaiset sukujuuret, joten hänellä on tuntuma siihen henkiseen maisemaan, josta Taisteluni-sarja kumpuaa.

”Olen Knausgårdin kirjojen ihailija”, Hustvedt toteaa ennen kuin ryhtyy ruotimaan niitä kriittisesti.

Kun romaanisarjan ensimmäinen osa ilmestyi Yhdysvalloissa, Hustvedt haastatteli Knausgårdia yleisötilaisuudessa. Haastattelun loppussa hän kysyi, miten on mahdollista että kuuteen kirjaan ja kolmeen tuhanteen sivuun mahtuu viittaus vain yhteen naispuoliseen kirjailijaan (Julia Kristevaan), vaikka viittauksia miespuolisiin kirjailijoihin on satoja.

Knausgård kuittasi kysymyksen lyhyesti: ”Ei vastusta.”

Aika ei riittänyt täsmentäviin kysymyksiin, mutta esseessään ”No competition” Hustvedt mietiskelee, mistä outo vastaus kertoo. Syynä ei voi olla se, että Knausgård pitäisi kaikkia muita naispuolisia kirjailijoita kuin Julia Kristevaa merkityksettöminä. Pikemminkin kyse lienee hänen tavastaan hahmottaa kirjallista maailmaa taistelun ja kamppailun kautta. Eli leimallisen maskuliinisesti.

Hustvedt tuskin liioittelee tulkinnassaan, sillä Knausgård antaa sille vastakaikua Taisteluni-sarjan kuudennessa osassa. Siinä hän kirjoittaa suhteestaan muihin (miespuolisiin) kirjailijoihin, ja väittää, ettei kadehdi Jonathan Franzenia, koska tietää pystyvänsä kirjoittamaan parempia romaaneja. Peter Handke sitä vastoin herättää kunnioitusta, koska hänet Knausgård laskee yhdeksi kolmesta tärkeimmästä elossa olevasta kirjailijasta, ellei peräti tärkeimmäksi. Kahden muun nimet jäävät mainitsematta.

Hustvedt huomauttaa, että Knausgård ei ole ensimmäinen eikä viimeinen prosaistiuros, joka sivuuttaa tai ohittaa naispuoliset kirjailijat, koska he eivät ole vastustajia kilpailussa maineesta ja kunniasta. Naispuoliset kirjailijat asuttavat eräänlaista rinnakkaismaailmaa, jossa julkaistaan toisinaan hienoja teoksia, mutta jotka ovat ”vain” naisten kirjoittamia, eivätkä siten uhaksi tai haasteeksi.

 

***

 

Hustvedtin mielestä Taisteluni-sarjan paradokseihin kuuluu se, että se on kulttuuristen asetustensa osalta ”feminiininen teksti”, vaikka kumpuaa tekijänsä halusta todistaa viriilisyyttään maskuliinisten vastustajiensa edessä.

Knausgård kirjoittaa sivukaupalla pyykkien pesusta, ruuan laitosta ja lasten hoidosta sekä purkaa perhe-elämän kuormittavien velvollisuuksien synnyttämää ahdistusta. Näiden tekstijaksojen ytimessä on klassinen ”oman huoneen” kaipuu.

Hustvedt kysyy, miten on mahdollista, että näin vahvoin feminiinisin painotuksin kirjoittava Knausgård ei tunnista kirjailijana naisia vertaisikseen, vaan huitaisee heidät harmittomaan ja vaarattomaan rinnakkaismaailmaansa.

Yhden selityksen tarjoaa haastattelu, jonka Knausgård antoi The Guardianille joitakin vuosia sitten. Minäkin ruodin kyseistä haastattelua Onnellisuudesta-kokoelmaani sisältyvässä Knausgård-esseessä. Se on paljastava dokumentti.

Haastattelussa Knausgård kertoo omaksuneensa lapsuudessaan ahtaan käsityksen maskuliinisesta identiteetistä, eikä siihen kuulunut tunteiden näyttäminen tai itkeminen. ”En puhu tunteista, mutta kirjoitan niistä paljon. Lukeminen, se on feminiinistä. Kirjoittaminen, sekin on feminiinistä. On järjetöntä ajatella niin, todella järjetöntä, mutta en mahda itselleni mitään”, Knausgård sanoo.

Kirjoittaessaan – eli puuhastellessaan feminiinisiä juttuja – Knausgård nousee isänperintönä omaksumiaan sukupuolirooleja vastaan ja sallii itselleen synneistä raskauttavimman eli itkemisen.

Taisteluni-sarja vilisee jaksoja, joissa Karl Ove yrittää olla itkemättä, mutta paljon useammin hän antaa kyyneleille periksi. Jos kyynelet tirahtaisivat silloin tällöin, ne elävöittäisivät tarinaa, mutta kun kirjojen sivut ovat suorastaan kyynelten tahrimia, ne saavat ympärilleen uhmaa. Karl Oven on hävittävä taistelunsa itkemistä vastaan mahdollisimman näyttävästi, koska silloin tappion takaa kajastaa voitto.

Tämä on suopea tulkinta Taisteluni-sarjan ytimessä olevasta kamppailusta sukupuoliroolien puristuksessa.

 

***

 

Hustvedt huomauttaa, että Knausgårdin vastentahtoisesti sisäistämä käsitys kirjoittamisesta feminiinisenä puuhasteluna on ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että kirjallinen maailma on miesten välistä voimainmittelöä.

Kuinka on mahdollista, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet vuosisatoja miesten yksinoikeutena ja että länsimaisen kirjallisuuden historia on kuolleiden valkoisten miesten valtakunta, jos romaanit, novellit ja esseet ovat naisellista hömppää?

”Käsitys siitä, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat feminiinisyyden tahrimaa, on syvällä länsimaisessa psyykessä”, huomauttaa Hustvedt.

Sitkeän kulttuurisen stereotypian mukaan luonnontieteet ja matematiikka ovat kovia, rationaalisia ja maskuliinisia hengen pyrintöjä, kun taas kirjallisuutta ja taidetta luonnehtivat pehmeys, tunteellisuus ja feminiinisyys.

Taisteluni-sarjassa Knausgård onnistuu isäkapinassaan tarinan tasolla päästäessään tunteet ja kyyneleet virtaamaan. Sen sijaan teoksen tasolla hän epäonnistuu rikkomaan sukupuolisia stereotypioita, koska ankkuroituu asetelemaan, jossa on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta, miesten ja naisten.

Hustvedt tuumii, että hänellä olisi hyvät syyt pitää Knausgårdin ”Ei vastusta” -luonnehdintaa naispuolisista kirjailijoista loukkaavana ja raivoa nostattavana. Hänen mielestään Knausgårdin tokaisu herättää kuitenkin enemmän sääliä ja myötätuntoa. Sen lausahti ilmeisen vilpittömästi prosaisti, joka on kirjoittanut tuhansia sivuja itsetutkiskeluun pyrkivää tekstiä, mutta ei ole oppinut tuntemaan itseään tai ”naisia” kovin hyvin.

Esseensä lopuksi Hustvedt siteeraa George Eliotia kaukaa 1800-luvulta:

Happily, we are not dependent on argument to prove that Fiction is a department of literature in which women can, after their kind, fully equal men.

Vaikutuksen alaisena olemisesta

Created with Nokia Smart Cam

Kirjamyynti on taantunut parhaista vuosistaan, mutta kustantamoihin tulvii käsikirjoituksia ennätystahtia. Suoraviivainen johtopäätös on, että ihmiset lukevat aiempaa vähemmän mutta kirjoittavat aiempaa enemmän.

Soisin, että asia olisi päinvastoin. Lukeminen kannattaa aina, kirjoittaminen ei läheskään aina, ajateltiin asiaa sivistyksellisesti tai taloudellisesti. Hyväksi lukijaksi voi tulla kuka tahansa, hyväksi kirjailijaksi ani harva.

Moni kollegani opettaa luovaa kirjoittamista. Heidän mukaansa on tuiki tavallista, että oppilaat lukevat vähän. Eräällä kurssilla nousi vain muutama käsi, kun kurssin vetäjä kysyi, ketkä pitävät itseään ahkerina lukijoina.

En voi olla hämmästelemättä. Miten joku voi kuvitella oppivansa kirjoittamaan sanataiteellisesti painokasta tekstiä, ellei lue intohimoisesti?

Kirjoittaminen on lopulta vain yksi lukemisen muoto. Gustave Flaubert ehkä liioitteli mutta ei kovin paljon väittäessään, että täytyy lukea tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden.

Yleinen selitys kirjailijan urasta haaveilevilla mutta laiskasti lukevilla on halu suojautua ”haitallisilta” vaikutteilta. He pelkäävät sortuvansa kirjoittamaan epäautenttisesti, jos lukevat ”liikaa”.

Väärin, väärin.

Juuri ohut lukeneisuus johtaa latteaan ja kaavamaiseen kirjoittamiseen. Sanataide on sotaa kliseitä vastaan, mutta kliseitä ei tunnista ellei ole kehittänyt kirjallisia tuntosarviaan. Ne voivat kehittyä vain lukemalla riittävästi. Luovan kirjoittamisen paradoksi on, että oma ääni syntyy altistumalla toisten, itseään parempien ja kokeneempien teksteille. Toki myös huonojen kirjojen lukeminen voi opettaa.

Se, minkä ulkoisilta vaikutteilta suojautuva wannabe-kirjailija kokee ”omaksi äänekseen”, tekee tuskin vaikutusta satojen käsikirjoitusten röykkiötä purkavaan kustannustoimittajaan. Hän on nähnyt lukemattomia ilmaisultaan ja asetelmiltaan jalostumattomia tekstiviritelmiä, joiden jalostumattomuus johtuu nimenomaan siitä, että tekijä ei ole tarpeeksi valpas tunnistamaan tekstiinsä kätkeytyviä kliseitä.

 

***

 

Witold Gombrowiczin mukaan Rabelais saattoi kirjoittaa yhtä luontevasti kuin pikkulapsi kusee puunrunkoa vasten, mutta modernille kirjailijalle se ei enää ole mahdollista. En tiedä, oliko Gombrowicz oikeassa Rabelais’n osalta, tuskinpa vain, mutta hän oli eittämättä oikeassa modernin kirjailijan osalta.

Meitä ympäröivät niin vankat kirjallisen kulttuurin rakenteet, että ne heittävät valonsa ja varjonsa kaikkeen, mitä kirjoitamme, tahdoimme tai emme. Aina joku kurkkii kirjoittavan ihmisen olan takaa, oli se William Shakespeare, Aleksis Kivi, J. K. Rowling tai Sofi Oksanen.

Vaikutteilta ei voi suojautua, niiltä voi ainoastaan ummistaa silmänsä, mutta silmien ummistamisesta ei koidu mitään hyvää sellaisessa toiminnassa kuin kirjoittaminen, jossa olennaista on ajatella ja ilmaista itseään paremmin, olla käyttämättä ensimmäisiä mieleen juolahtavia sanoja.

Kulttuuriyhteiskunnassa elävälle vaikutteilta suojautuminen on ylipäätään mahdotonta. Jos vaikutteet eivät tule kirjallisuudesta, ne tulevat jostain muualta, koska arkinen todellisuutemme on täynnä erilaisia narratiiveja. Viihteen, mainonnan, uutisten ja sosiaalisen median kieli ja kerronta ovat latteampia ja latistavampia kuin kaunokirjallisuuden.

En väitä, että kirjoittavan ihmisen pitäisi suojautua tajuntateollisuuden pommitukselta, sellainen olisi tuskin edes mahdollista. Romaanien, novellien, runojen ja esseiden lukeminen auttaa kuitenkin hahmottamaan sen, mikä kulttuurissamme on triviaalia ja toisteista, sovinnaisajatuksia tuottavaa, ja kirjoittamaan näitä asioita vastaan.

Haastattelin taannoin Parnassoon (6-7/2016) Helsingissä vieraillutta ranskalaiskirjailijaa Maylis de Kerangalia, jonka Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (suomennos Ville Keynäs ja Anu Partanen) on kuluneen syksyn parhaita käännösromaaneja. Hän tähdensi, ettei voisi kirjoittaa riviäkään ilman altistumista ulkoisille vaikutteille: ”Kirjoitan kaikkien niiden kirjojen lävitse, jotka olen elämäni aikana lukenut. Romaanini eivät synny tyhjiössä, vaan haluan olla jatkuvasti yhteydessä muuhun kirjallisuuteen.”

Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin kirjoittamisen, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon. Se on hänen kirjallinen soittolistansa, ja siihen sisältyvät teokset ovat hänen matkakumppaneinaan romaanin kirjoittamisen ajan.

Kerangalin kirjallinen soittolista ei koostu pelkästään romaaneista, novelleista ja runoista. Samassa pinossa niiden kanssa ovat historialliset, filosofiset ja yhteiskunnalliset teokset sekä teknistä sanastoa vilisevät erikoisalojen ammattikirjat.

Olen Kerangalin kanssa samoilla linjoilla, vaikka minulla kirjalliset soittolistat syntyvät spontaanimmin.

Kun katson omia teoksiani kirjahyllyssäni, muistan elävästi, mitä kirjoja luin niitä tehdessäni. Se, mitä luin, mahdollisti sen, minkä kirjoitin. Olen kiitollinen kaikista niistä äänistä, joille olen kirjailijantyössäni altistunut, olivat ne kauno- tai tietokirjailijoiden ääniä. Mitä useammille altistun, sen parempi.

Kirjoittaminen, aivan kuten lukeminen, on vaikutuksen alaisena olemista. Et voi koskettaa tekstilläsi toisia, ellet ole ensin itse tullut kosketetuksi.