Voiko älyllinen eliitti voittaa talouseliitin?

Suuri osa amerikkalaisesta talouselämään liittyvästä tutkimuksesta on tehty superrikaiden rahalla vahvistamaan heidän toivomiaan kehityssuuntia. Ilmiötä kutsutaan nimellä ”Ideas Industry”.

Tästä aiheesta kirjoittaa David Sessions New Republic -lehden artikkelissa The Rise of Thought Leader. Artikkelissa on useita mielenkiintoisia esimerkkejä, joista mieleen jäi esimerkiksi Clayton Christensenin teoria disruptive innovation, jota on jossakin määrin pidetty markkinoiden muutoksen lakina.

Christensenin teoriaa toistettiin lähes sokeana kahdenkymmenen vuoden ajan, kunnes historioitsija Jill Lepore vuonna 2014 julkaisi artikkelin The New Yorker -lehdessä ja osoitti, että Christensenin teoria ei ollut aukoton.

Tekoälyn ja muun teknologian huiman nopea kehitys, uusien superrikaiden synty ja entistenkin rikkaiden rikastuminen entisestään ovat johtaneet lähes sokeaan uskoon siitä, että teknologia ja maailman varallisuuden kasvaminen ovat ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta ainoa ratkaisu. Uskotaan jopa siihen, että demokratia kannattaa antaa koneille, koska ne ovat pian ihmistä viisaampia.

Tämä on niiden puhetta, jotka haluavat oman sijoituksensa (sijoitus tietopääomaan tai liiketoimintaan) voittavan kisan maailman herruudesta.

Omistusten keskittyminen on puolestaan vaikuttanut poliittisen päätöksentekoon. Superrikkaiden rahoittamat ajatushautomot ja lobbarit voivat ohjata valtansa avulla tutkimusta. Esimerkiksi BP oli maksanut yliopistotukimuksen, jonka johtopäätös oli se, että Deepwater Horitzon -öljynporauslautan aiheuttamat vahingot eivät olleet niin suuria kuin yleisesti luultiin.

Yhä pienempi osa USA tutkimuksista on riippumattomia ja isoa osaa tutkijoista syytetään Sessionsin mukaan ajatustensa myymisestä. Yleisölle kerrotaan talouseliittiä hiveleviä näkemyksiä, koska yhä suurempi osa rahasta tulee heiltä. Ja kuinka ollakaan, sama eliitti antaa painetta poliittiselle päätöksenteolle siinä, että julkista rahoitusta pitää muutenkin leikata, koska se estää vapaata kilpailua.

Tuo kaikki siis tapahtuu USA:ssa, ei meillä.

Vai miten se olikaan? Kuinka monta täysin kirkasotsaista puhetta on pidetty esimerkiksi disruption kaikkivoivasta lumoavasta voimasta taloudelliselle kehitykselle? Disruptio on se syy, miksi muuten niin fiksusti toimivat vaikuttajat saattavat innostua vaikkapa lain harmaalla alueella toimivasta Uberista.

Oleellinen kysymys on se, voidaanko tällaista kehitystä pysäyttää? Onko mahdollista, että tutkimus olisi riippumattomampaa ja ihmisille tarjottaisiin monipuolisempaa ja objektiivisempaa tietoa? Sitä kysytään David Sessionsin artikkelissakin.

Sessionsin mukaan se on mahdolista, mutta se vaatii tutkimusyhteisöjen tiiviimpää yhteistyötä.

Meilläkin puhutaan siitä, kuinka asiantuntija tulee ja pilaa hyvän politiikan. Entä jos se olisikin niin, että asiantuntija saa meidät ajattelemaan vielä kerran ja vielä paremmin? Entä jos asiantuntijat sparraisivat myös toisiaan entistä enemmän? Se ei ole mahdollista yhden ihmisen voimin, vaan siihen tarvitaan yhtä suuri vastavoima, kuin nyt on toisellakin puolella.

Tasavahvat keskustelukumppanit olisivat ehkä politiikankin voitto.

Puhumattakaan ihmisten tulevaisuudesta.