Valta ja vastuuttomuus
Isäni oli aikanaan mukana monenlaisissa väännöissä. Muistan hyvin, kuinka hän joskus kertoi millainen ihminen saa hänen arvostuksensa.
“Sellainen joka toimii asemansa edellyttämällä tavalla”.
Hänen aktiivisimmat vuotensa osuivat 1960-70 luvuille, jolloin johtaja oli vielä johtaja ja duunari oli duunari. Siinä välissä olivat opettajat ja virkamiehet. Heitäkin katsottiin siihen aikaan vielä ylöspäin.
Jo lapsena näin sen, että kaikissa väännöissä oleellisinta ei ole se, kuinka paljon samaistun vastapuolen elämään, vaan kuinka hyvin hänen kanssaan saadaan asioita sovittua. Asiat riitelivät, eivät ihmiset tai heidän edustamansa ideologia.
Myönnän että saatan tässä nähdä vaaleanpunaisten lapsellisten lasien läpi. Se ei muuta miksikään sitä, että tämä oli se, minkä lapsena isältäni opin.
Vaikka silloin ei eletty nykyaikaisessa ylitsevuotavassakin kehukulttuurissa, oikeudenmukaisesti ja empaattisesti toimiva johtaja sai kyllä kehut duunariltakin. Kaikilla oli vielä muistissa se, että herrankaan taloon ei saanut aina isoja ikkunoita, vaikka olisi halunnut. Moni oli elänyt säännöstelyn ja niukkuuden ajat. Kokemukset olivat yhteisiä.
Nyt valtaapitävät ja etuoikeutetut ovat ottaneet oikeudekseen sanoa, että syy on muualla kuin heissä itsessään.
Poliitikolla on pokkaa esittää, että asiat eivät mene läpi, koska perustuslaki, koska eri mieltä olevat muut poliitikot, koska edellinen hallitus, koska kansan vastustus. Johtajalla on pokkaa sanoa, että yritykset ovat vaikeuksissa, koska ahneet ja laiskat työntekijät. Eliittityöntekijällä on pokkaa sanoa, että epäonnistuneet ihmiset, koska laiskat ja lahjattomat.
Mitä jos sanon, että kaikista yrityksistä huolimatta, varsin moni ongelma johtuu siitä, että yhteiskunnan muututtua, moni päätöksentekijä ei enää osaa toimia tilanteen vaatimalla tavalla ja sosiaalisesta mediasta huolimatta on vain niiden hätä ja minun tarpeet? Ei ole yhteistä kokemusta.
Onneksi edes lapset osaavat olla empaattisia. Ainakin viimeisimmän julkistetun tutkimuksen mukaan.
En sano, että se tapahtuu siksi, että päättäjät tai eliittityöntekijät olisivat tahallaan pahoja, vaan siksi, että he imevät peukaloa ja ovat silmät ymmyrkäisenä muiden kipuilun edessä.
“Kuinka tässä nyt näin kävikään?”
Onko vieläkään sen hetken aika, että meillä määritellään uusiksi, mikä on päättäjän vallasta syntyvä vastuu? Ja olemmeko vieläkään kypsiä keskustelemaan juurta jaksain sitä, kuinka suuri ero on olla etuoikeutettu ja syrjäytynyt Suomessa vuonna 2017?
Meillä on edelleen merkkejä luokkasodasta. Se pitää sammuttaa ennen kuin se ehtii oikeasti syttyä.