Olipa kerran pikkusieluinen radikaali

Pikkusieluinen radikaali on henkilö, joka löytää yhdestä lauseesta takuuvarmasti sanan, jonka voi tulkita muiden vahingoksi tai tyyppi joka ymmärtää sen tahallaan väärin ja kertoo pahastumisensa julkisesti. Mikä tahansa nopeasti lähetetty Twitterviesti voi tarpeesta riippuen olla fundamentalistifeministin, luonnonsuojeluanarkistin, maahanmuutovastustajafasistin, punavihreän hipsterin, agnostikon, perussuomalaisen, kepulaisen, demarin tai kokkarin mielestä huonosti harkittu.

Pikkusieluinen radikaali voi olla myös ihan tavallisen ihmisen somepäästö – eli aivopierun vaarallisempi versio. Harmitus mitättömästä asiasta, josta hänen oma sosiaalisen median vertaisryhmänsä saa aikaiseksi yleisen kauhistuksen.

Riippumatta siitä, mihin edellä mainittuun ryhmään kuuluvatkin, pikkusieluisten radikaalien yhteinen logiikka on saada muut voimaan pahoin siitä, että heillä itsellään on paha olo.

Välillä tuntuu siltä, että lapsetkin ovat fiksumpia kuin me aikuiset. He sentään tietävät, että ei kannata suututtaa äitiä, koska jos äiti suuttuu, niin isä suuttuu siitä että äiti suuttui ja sen jälkeen kotona ei ole enää kivaa.

Huumorintajuton pikkusieluisuus on viholliselle oiva hyökkäyskohde ja suomalaisten kotoinen turvallisuusuhka

Meidän suurin turvallisuuspoliittinen uhkamme ei ole se, että tänne muuttaa ihmisiä eri kulttuureista, ei se että vallassa on vanhoja partoja, jotka ajattelevat vanhanaikaisesti eikä se että meillä on epätasa-arvoa. Meidän ei tarvitse turvallisuusmielessä olla kauhean huolissamme myöskään siitä, että sovinistit nolaavat itsensä laukomalla välillä tyhmiä tai joku maahanmuuton puolustaja tai vastustaja tuntuu liian idealistiselta.

Sen sijaan meidän pitää olla huolissamme siitä, että  tasapainomme heilahtaa aina, kun joku on jostakin asiasta selvästi eri mieltä kuin itse olemme ja saa provosoivalla, tahallaan yksinkertaistavalla tavallaan ihmiset heti suuttumaan tai vastavuoroisesti uskomaan mihin tahansa.

Juuri niin, mihin tahansa.

Jos joku haluaa hyökätä meidän kimppuumme, hän ei tarvitse siihen tykkejä, panssarivaunuja eikä sotajoukkoja. Riittää kun hän saa riittävän määrän ihmisiä uskomaan omaan sanomaansa ja toisen puolen ihmisistä suuttumaan esitetyistä ”faktoista”.

Jo Winston Churchill kuvasi kiihkeän keskustelun tuomaa mahdollisuutta jakaa väärää tietoa osapuilleen seuraavasti: ”Voin yhdessä puheessa esittää niin paljon uskottavalta kuulostavia lukuja, että vastapuolelta menee ainakin viikko tarkastaa niiden todenperäisyys.” Vaikeasti tarkistettavien ja suuttumusta aiheuttavien väitteiden esittäminen on vain yksi lukuisista keinoista, joilla tavallinenkin, täysjärkisenä itseään pitävä ihminen voidaan saada tolaltaan.

Me suomalaiset olemme edelleen hyväntahtoisia höpsöjä, jotka mieluummin hermostuvat kärjistetyn tiedon ääressä, kuin käyttävät hermostumisensa sijaan energiaansa asioihin perehtymiseen. Ajattelemme liian helposti, että jaetun tiedon on pakko olla ainakin jollakin tavalla totta, koska joku on sen jakanut. Tai vastaavasti jos tieto tulee väärästä lähteestä, sitä ei uskota, vaikka se olisi oikeaakin tietoa.

Jaa että meillä tietoon voi yleensä luottaa? Katin kontit!

Meillä laitetaan ihan yhtä vääristynyttä tietoa liikkeelle, kuin muuallakin. Sen leviäminen johtuu siitä, että elämme tietotyhjiöissä. Käytämme tiedonhakuun Googlen ensimmäisenä tulevia hakutuloksia ja Facebookin jaetuimpia uutisia. Meillä on niin kiire, että kenelläkään ei ole aikaa tarkastaa asioita kunnolla. Suututtava viesti on jo saavuttanut koko kansan, ennen kuin joku kertoo, että juttu ei ollut ihan niin kuin se olikaan.

Jotkut ovat oppineet elämään hämäävän tiedon keskellä.

Muistan vuodentakaisen keskusteluni erään Suomessa opiskelevan venäläisen kanssa. Puhuimme Ukrainasta ja siitä onko oikein, että Venäjä väittää, ettei se ole hyökännyt Krimille. Opiskelijan ajattelu oli suomalaisittain mielenkiintoinen ja se meinasi johtaa kahden eri maan kansalaisen kiihkeään sanalliseen taisteluun. Kiitän onneani, että huoneeseen tuli samalla hetkellä kolmas henkilö, joka sai alkavan kuohun laantumaan. Ilman sitä, olisi minultakin saattanut jäädä oppimatta pari informaatiosodan keskellä jatkuvasti elävän ihmisen selviytymiskeinoa.

Ne neuvot ovat opiskelijaa lainatakseni seuraavat:

”Kukaan Venäjällä ei usko tunnettuja medioita. Tietoa haetaan riippumattomien kommentaattoreiden raporteista. Heitä löytyy molemmilta puolilta rajaa.” Samaan aikaan toisaalta: ”Oman valtion suojelemiseksi tapahtuva valehteleminen on täysin hyväksyttävää, älykästä ja hyödyllistä.”

Vastustajan hämmentäminen ja suututtaminen onkin todistetusti osa Venäjän strategiaa. Se on myös Trumpin strategiaa ja se oli brittilehdistönkin tapa ”jakaa informaatiota” brexitin hyödyllisyydestä.

Siinä kun me suomalaiset tulkitsemme kerrottua usein vähän turhankin pilkuntarkasti, venäläiset ja monet muut kansakunnat näkevät saatavilla olevan tiedon laadussa suurempaa toleranssia. Monissa maissa jatkuva informaatiovaikuttamisen keskellä eläminen on tehnyt ihmisistä luonnostaan kriittisiä ja suhtautumaan myös moniin asioihin paljon kevyemmin kuin me.

Meidän on opittava hallitsemaan sisällämme olevaa pikkusieluista radikaalia. Suuttunut ihminen on aina altis tyhmille teoille. Yhden ihmisen tyhmä teko ei tarvitse montaakaan ajattelematonta seurakseen, kun siitä syntyy jo iso kansallinen ongelma. Siitäkin meillä on ihan lähimenneisyyden esimerkkejä.

Suuttumisen sijaan meidän pitää harjoitella sitä, miten käännämme oman suuttumuksemme ja ärsyyntymisemme hyödyllisiksi teoiksi, rakentavammaksi keskusteluksi, syvemmäksi analyysiksi, huumorintajuisemmaksi asenteeksi ja paremmaksi yhteisymmärrykseksi.

Jos me emme siinä onnistu, käytämme aivan liian suuren osan energiastamme aivan turhiin asioihin, olemme alttiita ulkoisille vaikuttamisyrityksille ja kuka tahansa mistä tahansa voi halutessaan saada meidät sekaisin ja puolustuskyvyttömiksi.

Suomen voi pian vallata ilman aseita, somearmeijan voimin.

 

 

Informaatiovaikuttaminen vahvistaa otettaan

Olin noin kymmenvuotias, kun jouduin ensimmäistä kertaa kokonaisvaltaisen informaatiovaikuttamisen kohteeksi. Ikäiseni tuntematon poika uhkasi sillä, että lähistöllä oleva isokokoinen 15 vuotias mopopoika vetää minua nokkaan. Hetki oli pelottava, sillä olivathan ne molemmat tyypit luultavasti koviksia. Sitä todisti sekin, että sen 15 vuotiaan pojan mopokin reippaasti viritetty. Tilanne laukesi lopulta sillä, että lähdin lipettiin.

Vasta monta päivää myöhemmin ymmärsin, että se mopopoika oli vain uhkailijan puolituttu, eikä suinkaan veli, kuten minulle väitettiin. En myöskään enää ollut vakuuttunut, että se 15 v kaveri lopulta olisi edes viitsinyt ottaa senkkaa kymmenvuotiaan natiaisen nenästä. Informaatiovaikuttaminen oli silti jo tehnyt tehtävänsä.

Kyse ei ole vain Venäjän trollipeikoista

Venäjän poliittisen ja sotilaallisen aktiivisuuden lisääntyminen, trollit, sosiaalisen median valeprofiilit ja harhauttavan tiedon jakaminen ovat tuoneet informaatiovaikuttamisen yleiseksi puheenaiheeksi. On kuitenkin hyvin kapeaa ajattelua puhua vain Venäjän sotilaallisista toimista. Hämäävää tietoa jaetaan myös liike-elämässä sekä kotimaisessa ja kansainvälisessä politiikassa.  Eikä informaatiovaikuttaminen ole edes aina väärää tai vääristeltyä tietoa. Se voi olla myös valittua oikeaa tietoa hyvin valittuina hetkinä. Kaiken lisäksi informaatiovaikuttaminen voi olla jotakin sellaista, mitä emme ajattele informaatioksi.

Esimerkiksi 80-luvulla Neuvostoliiton matkailutoimisto Intouristin oppaat kertoivat neuvostoliittolaisille, että Tampereen Hämeenkadun varteen pysäköidyt kalliit autot on tuotu hämäykseksi. Niillä yritetään luoda mielikuvaa vauraammasta maasta kuin on kyse. Hassua siinä koko jutussa on se, että tavallaan opas oli jopa puoliksi oikeassa. Siihen aikaan äkkirikastuneilla tamperelaisilla ”pisnesmiehillä” oli tapana käydä Siilinkarin kahvilassa ja nautiskella siitä, kuinka kateelliset ihmiset kääntyivät katsomaan heidän autojaan.

Informaatiovaikuttamisen aatelistoa ovat kiinalaiset, joiden perinteet aiheessa menevät ainakin ajanjaksoon 700 ekr. Heidän sodankäynnissään perimmäisenä tavoitteena on ollut sodan voittaminen ilman taistelua. Ajattelun ydin on aina ollut se, että mitä vähemmän miehiä kaatuu, sitä parempi. Angloamerikkalaisissa maissa hämäyksestä puhutaan nimellä Stratagem ja venäläisessä sotataidossa laaja hämäys eli maskirovka on aina sotasuunnitelman keskiössä.

Donald Trumpin vaalikampanja on informaatiovaikuttamisen nykyajan tähänastinen huipennus. Parasta Trumpin käyttämässä strategiassa oli se, että viimeistään nyt ymmärretään kuinka isosta asiasta informaatiovaikuttamisessa on kyse. Pahinta puolestaan oli se, että se osoitti samalla, kuinka tehokkaasti ihmisiä voidaan ohjailla käyttämällä nykyaikaisen teknologian kaikkia mahdollisuuksia, erityisesti kun vielä yhdistää toimenpiteensä ikiaikaiseen strategiseen harhautukseen.

Vaikka monet meistä nauravat englantilaisten brexit hulluudelle tai amerikkalaisten trumpismille, me suomalaiset olemme itse asiassa aivan yhtä herkkiä hyvälle tai pahalle informaatiovaikuttamiselle ja menemme varsin usein lankaan itsekin.

Suomalaisten herkkänahkaisuus kostautuu

Kesän 2015 tapahtumasarja, jossa Sebastian Tynkkysen varsin provosoiva blogikirjoitus sai maltilliset menettämään malttinsa, todisti kuinka helposti meidät saa sekaisin.

Informaatiovaikuttamisen yksi tärkeimmistä elementeistä on juuri se, että väärää tai provosoivaa tietoa jakamalla halutaan nähdä, mikä on vastapuolen reagointikynnys. Tynkkysen tapauksessa ns. maltillisten kuppi kaatui ja Tynkkysen viiteryhmän, jos se olisi ollut strategisesti älykkäämpi, olisi ollut mahdollista tehdä uusia suunniteltuja maltillisten ryhmän sekasortoon johtavia toimenpiteitä. Suomen kansan onneksi, provosoivalla osapuolella ei ollut valmista suunnitelmaa jatkotoimenpiteistä ja homma kuivui kokoon. Kohun laimentumisessa oli toki osansa myös Suomeen saapuvien pakolaisten määrän vähenemisellä.

Ei ole totuuden jälkeistä aikaa

Jotkut puhuvat nykyisin totuuden jälkeisestä ajasta. Näen että se ilmaisu kuvaa huonosti nykyistä maailmaa. Totuutta on tähänkin saakka jaettu valikoidusti. Meillä on oikeastaan hyvin naiivi suhtautuminen tiedon oikeellisuuteen. Jos tieto tulee sanomalehdestä tai TV uutisista, niin se kyllä on totta. Journalistisesti näin onkin. Sen sijaan näkemysten kannalta asia on mutkikkaampi. Eräs viestintätoimiston johtaja kertoi, kuinka he olivat ottaneet yhden maakuntalehden yhden numeron ja tutkineet sen sisältöjä. Kävi ilmi, että yli puolet jutuista oli saanut alkunsa yrityksen, etujärjestön tai jonkin viestintätoimiston tiedotteesta. Tämäkään ei sinänsä ole vielä ongelma. Ongelma siitä tulee silloin, jos annettua tietoa ei tarkisteta ja joissakin tapauksissa myös haasteta.

Lintukotoa ei ole

Suomi on toistaiseksi ollut melkoinen lintukoto infrormaatiovaikuttamisen strategisena kohteena. En haluaisi olla kyyninen, mutta rehellisyyden nimissä on pakko sitä olla ainakin hieman. Nykyaika algoritmeineen, sosiaalisen median kuohuntoineen, yhteiskunnan epävarmuuksineen ja kulttuurien uudenlaisine kohtaamisineen on erittäin otollista maaperää sekä hyvälle että pahalle informaatiovaikuttamiselle.

Osasyynä syntyville kuohunnoille on siinäkin, että meistä on tullut melkoisia opportunisteja. Yhä harvemmalla ihmisellä on mitään yhtä tiettyä ideologiaa tai kannatettavaa puoluetta. Niiden sijaan vaihdamme mielipidettä  ja puoluetta sen mukaan, kuka lupaa mieluisinta vaihtoehtoa. Usein kiinnostuksemme ei myöskään riitä kovin monimutkaisiin asioihin ja siksi yksinkertaistuksilla ja kärjistyksillä saadaan helposti heilautettua ajatuksiamme suuntaan ja toiseen. Sosiaalisen median keskusteluissa huomaa, että varsin monen kiinnostus ei riitä edes yksinkertaiseen faktantarkistukseen. Kohdattu ”uutinen” pistetään jakoon sen kummemmin miettimättä asian todenperäisyyttä.

Sen lisäksi että paheksumme väärän ja provosoivan tiedon jakamista, meidän on opittava tunnistamaan entistä paremmin niitä kaikkia keinoja, joilla ajatuksiimme, tunteisiimme ja toimintaamme pyritään vaikuttamaan. Tässä tilanteessa on pitkänäköisempää oppia tulkitsemaan tarjolla olevaa tietoa oikein, kuin käyttää kaikki energia väärän tiedon vastustamiseen.

Informaatiovaikuttamisen idea on osua ihmisten tunteisiin. Sen perimmäisenä tavoitteena on saada sinut ja minut joko suuttumaan tai rakastamaan. Niin pian kuin siirrymme tunnetasolle, unohdamme rationaalisen ajattelun ja olemme tunteittemme ohjailtavissa.

Silloin kun rationaalisen ajattelun korvaa kokonaisuudessaan tunne, voi enää toivoa, että jäljelle jäänyt tunne on rakkaus. Informaatiovaikuttamisen mahdollisuus piilee juuri siinä, että sitä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan. On meidän oma valintamme, kumpi puoli voittaa.