Surkeat asunnot saavat ansiotonta arvonnousua

Puhuin tuttavan kanssa siitä, kuinka Helsingin Kalliossa asuntojen hintataso on noussut viimeisten vuosien aikana. Tuttavani sanoi, että sillä alueella on paljon huonoja asuntoja.

Todellakin. Olen itsekin asunut Kalliossa kahdessa eri asunnossa. Ensimmäinen oli 1900 -luvun alussa rakennettu massiivinen kivitalo ja jälkimmäinen 60 -luvulla rakennettu pahviseinäinen ”moderni” kerrostalo.

Silti asuntojen hintaseurannassa katse kiinnitetään alueen hintatasoon, kuten tänään HS:n artikkelissakin. Se saa asunnon ostajat käyttäytymään tyhmästi asuntoa ostaessaan, sillä arvoton asuntokin saa arvonnousua vain siksi, että naapurinkin asunto maksaa niin paljon.

Ero näiden asuntojen välillä voi olla huima. Kun asuminen siinä vanhassa talossa tarkoitti sitä, että aina ei tiennyt asutaanko naapurissa lainkaan, niin siinä uudemmassa talossa nuorenparin rakastelu oli koko rapun yhteinen asia. Ja kun joku käytti uudemmassa talossa hissiä, se kuulosti siltä kuin hissi olisi sijoitettuna omaan kylpyhuoneeseeni.

Jos ammattilaiset alkavat korostamaan enemmän sitä, mikä asunnon todellinen laatu on, epäterveelle hintakehityksellekin voidaan tehdä jotakin. Kaikilla aikakausilla on hyvin ja huonosti rakennettuja taloja ja niistä on myös pidetty vaihtelevasti huolta. Tavallinen asunnon ostaja tekee kuitenkin päätöksensä vahvasti tunteiden ohjaamana ja ei siksi huomaa tai välitä merkittävistäkin asunnon arvoa laskevista tekijöistä. Siksi hän saattaa maksaa liikaa vain siksi, koska naapuritalossakin maksettiin asunnosta maltaita.

Ehdotan että asuntokaupassa otetaan entistä enemmän keskusteluun asunnon todellinen laatu. Onko seinät rakennettu vahvoiksi, onko lämpöeristys tehty hyvin ja täriseekö talo vaikkapa raitiovaunun tai pahimmillaan jopa bussin ajaessa talon vierestä?

Arvoalueillakin on usein asuntoja, jotka saavat arvostusta enemmän kuin ne ansaitsevat.

Suomi on henkinen hipsteri

Suomi oli ennen hippi ja rock, mutta juuri kun meistä piti tulla fiksu ja samalla elämäniloinen kansa, meistä tulikin hipstereitä.

Hippi on maailman tilasta ja muista ihmisistä huolissaan oleva ihminen, jolla on maailmantuskaa muille jaettavaksi. Hänen tuskansa on kuitenkin pääsääntöisesti tietoisuuteen perustuvaa fundamentaalisuutta. Hipin ainoa iso ongelma on se, että usein hän jumittuu omaan tietoisuuteensa, eikä pääse ylös siitä hirvittävästä tosiasiasta, kuinka kehitys myös parantaa monia ongelmia itsestään.

Hipsteri sen sijaan on egoisti, joka valitsee aamulla vaatteiden, työvälineiden ja kulkuvälineen lisäksi päivään sopivan aatteen. Hän yrittää esittää fiksua puhumalla sivistyneen oloisesti sekä kasvisruoasta, viiniharrastuksesta, räätälöidyistä polkupyöristä että autoilun tyhmyydestä. Kuitenkin hän katsoo mielipiteitään aina omasta elämänpiiristään käsin.

Siinä kun hippi luopuu mukavistakin asioista ihan vaan sen vuoksi, että saisi hyvän omantunnon, hipsteri keskittyy ostamaan aatteisiinsa sopivia tavaroita ja palveluja. Hipsterin ongelmat liittyvät siihen, kuinka hän on samaan aikaan originelli, kuuluu omaan viiteryhmäänsä, voi kuluttaa yksilöllisesti ja saa kaiken näyttämään vastuulliselta.

Suomi on valtiona juuri kuin hipsteri

Valitsemme ajatuksemme sen mukaan, mikä missäkin ryhmässä liikkuessa on hyväksyttävää, mutta vaihdamme myös sitä ajattelua, jos siirrymme ryhmästä toiseen. Tästä syystä poliittiset puolueetkin ovat muuttuneet tunnistamattomiksi. Porvaripuolue esiintyy työväenpuolueena ja vasemmistopuolue sanoo olevansa yrittäjän asialla. Politiikasta on tullut mukavaa hipsterileikkiä, jossa parran pituus vaihtelee vallitsevan muodin mukaan.

Muotiin pätee yksi hyvä lause: Muoti on tyylitajuttomia varten.

En todellakaan toivo, että palaamme hippiaikaan. Toivon että löydämme jotakin, jossa ajatukset kulkevat syvemmällä kuin omassa navassa. Ei alempana, vaan ylempänä ja syvemmällä.

Politiikka ei ole insinööritiedettä

Aluksi olimme innoissamme, mutta sitten alkoi tuntua siltä, että tekeminen muuttui pakotetuksi.  Huomasimme että hyvä ajatus ei toiminutkaan käytännön tasolla kunnolla. Kun sitten katsoimme asiaa jälkeenpäin, huomasimme kuinka emme olleet ymmärtäneet kokonaisuutta riittävän hyvin. Olimme unohtaneet sen ihmisen, jolle olimme palvelun suunnitelleet.

Edellä oleva voisi olla kahden vuoden kuluttua käytävää keskustelua tänään HS:ssä käsitellystä työttömyysturvalain muutosehdotuksesta. Tuossa ovat kuitenkin eilen tekemäni muistiinpanot eräästä seminaarista. Ison suomalaisen teknologia-alan yrityksen liiketoimintajohtaja kertoi siinä, mitä heille oli tapahtunut uuden tietojärjestelmän käyttöönottovaiheessa.

Samassa tilaisuudessa toisen teknologiayhtiön tietohallintojohtaja sanoi, että kaikissa muutoksissa tärkeintä on löytää ihmisille syy siirtyä uuteen. Kysyin häneltä, mitä suoria hyötyjä te olette löytäneet omassa yrityksessä toimiville ihmisille.

Hänen vastauksensa oli kylmäävä: ”Ne voidaan sanoa vasta jälkeenpäin.”

Näin toimii myös politiikka

Hallitus on toki aidosti isojen haasteiden edessä, mutta ei se saa olla syy sille että lakiehdotus toisensa jälkeen on jo kuolleena syntynyt.

Poliittinen peli niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa on kuin nuo edellä mainitut esimerkit. Johto tekee päätöksiä, joissa ei ole huomioitu kokonaisuuden toimivuutta. Asiat saadaan toimimaan pakolla, mutta kukaan ei ole tyytyväinen.

Politiikassa on kyse ihmisistä, ei koneista. Koneita voidaan korjata viilaamalla osia, säätämällä asetuksia, päivittämällä ohjelmistoja ja ostamalla uutta. Ihminen on monimutkaisempi kokonaisuus.

Siksi politiikan keskelle pitää tuoda ihminen. Ihmisen ymmärtäminen ei ole insinööritiedettä.