Kuka tunnistaa luuserin sisäisen sankarin?

Sankaritarinoilla on aina onnellinen loppu. Parhaassa sankaritarinassa täydellisestä epäonnistujasta tulee suuri ja juhlittu sankari. Yksi jos toinenkin tulee taputtelemaan selkään ja toteaa, että minäkin näin sinussa aina sankarin.

Suurin osa puhuu täyttä puppua. Eivät he osaa nähdä sankaria, ennen kuin sankari on syntynyt.

Vain hyvin harva jaksaa katsoa sitä räpiköintiä ja kipuilua mikä liittyy kasvamiseen. Siitä samasta syystä niin harva ymmärtää, mikä on oikeaa epäonnistumista ja mikä kasvuun liittyviä ongelmia. Erityisesti urheilijoiden kohdalla käy varsin usein niin, että ensin heitä pidetään suurina lupauksina, sitten menetettynä lupauksena, kunnes lopulta he ovatkin urheuden ja onnistumisen perikuvia.

Me haluamme olla sankarin kavereita, mutta haluamme päästä siihen asemaan mahdollisimman helpolla. Toivomme että hän tekee uhraukset ja me keräämme voitot.

Kuten Iivo Niskanen sanoi Lahden MM kisoissa maailmanmestaruuden varmistuttua: Erityisesti viime kausi oli vaikea, mutta minä muistan ne ihmiset, jotka jaksoivat silloinkin uskoa minuun.

Vaikka kuinka hurskastellaan, tulevaisuuden lupaukselta kaikkoaa kasa kavereita juuri silloin, kun he niitä eniten tarvitsevat. Niin moni onnistuja on käynyt uransa aikana todellisessa aallonpohjassa, että meidän tulee ymmärtää asian väistämättömyys.

Mutta ei. Vaikka tiedämmekin tämän, vaihdamme pelaamaamme hevosta juuri silloin, kun se aloittaa suurimman kehitysloikan. Emme näe, että ongelmat johtuvat siitä, että sankarimme on ymmärtänyt, kuinka paljon enemmän hänen pitää tehdä. Sitä että hän aloittaa aivan uuden kehitysvaiheen, jossa moni asia pitää opetella uusiksi ja jossa moni vanha totuus kyseenalaistetaan, koska vanhojen taitojen tilalle pitää oppia uusia. Suuri osa meistä on ihan tyytyväisiä, kun vain selviytyy kunnialla elämästä. Miksi meidän edes pitää olla kiinnostuneita kasvamisen ihmeestä?

Toisaalta:

Eikö sen matkan kulkeminen ole paljon kiinnostavampaa kuin lopputulos? Sankarit tulevat ja menevät, mutta henkisen kehittymisen kautta saatu pääoma pysyy.

 

Poliitikkojen valvojaksi kansalaisten hallintoneuvosto

Yleisradion ongelmien kasvaessa, hallitus päätti lisätä YLE:n valvontaa vahvistamalla hallintoneuvoston asemaa. Poliitikot eivät vain tyydy sanomaan mitä he haluavat YLE:ltä vaan mitä he odottavat sen tekevän.

Olen sitä mieltä, että politiikka tuhoaa niin monessa asiassa hyvät yritykset tehdä hyviä päätöksiä, että poliitikot sekä kunnissa että eduskunnassa tarvitsevat kansalaisista tehdyn hallintoneuvoston. Ei riitä, että neljän vuoden välein äänestetään, vaan kansalaisten pitää päästä päättämään siitä, mitä poliitikot tekevät.

Viimeksi tänään HS:ää lukemalla oli havaittavissa selkeä esimerkki siitä, kuinka politiikka tuhoaa. Yksityisten taloyhtiöiden putkiremonteista kertovassa artikkelissa todettiin ”putkiremontit valmistuvat aikataulussa, laatu on hyvää ja kustannusarviot pitävät paikkansa”. Samassa lehdessä puhutaan tänään Vantaan Mikkolan koulun vakavista kosteusongelmista. Eilen TV uutisissa puhuttiin Helsingin kaupungin pari vuotta sitten valmistuneen ja palkitun vuokrakerrostalon kosteusongelmista.

Ei voi olla niin, että kaupungin rakennusten rakentaminen vaatii eri ammattitaitoa. Kyse ei voi olla muusta kuin siitä, että poliittinen päätöksenteko ja väärin mitoitetut säästöt aiheuttavat ongelmat.

Samoja esimerkkejä näkyy olevan monella muullakin osa-alueella sotesta elinkeinopolitiikkaan.

Näyttää siltä, että politiikasta on tullut optimointia, jossa optimoidaan seuraavien vaalien ääniä. Politiikka on muuttunut julkiseksi mielistelyksi, jossa pitkäjänteisyys huutaa poissaolollaan. Ja jos jotakin pitkäjänteisesti vaikuttavaa tehdäänkin, se tehdään hätäillen, koska jokainen asian puolella oleva pelkää, että seuraavat vaalit peruuttavat käyntiin pistetyt hankkeet.

Politiikka vaatii parempaa kansalaisvalvontaa, koska politiikka ei kykene toimimaan riittävän pitkäjänteisesti.

Tähän loppuun vielä sarkasmivaroitus. Tämä esittämäni idea on aivan yhtä hyvä, kuin se, että poliitikot valvovat yritysten ja yhteisöjen toimintaa koskevaa yksityiskohtaista päätöksentekoa. Keskimääräisellä poliitikolla ei ole riittävää ammattitaitoa siihen tehtävään.

Henkilökohtainen tilitys

Sillä hetkellä kun ihminen hukkaa elämältään suunnan, hän kadottaa paljon muutakin sellaista, mitä ei koskaan olisi uskonut kadottavansa. Kerron nyt hyvin henkilökohtaisesti mitä ajatuksia liikkuu ihmisen päässä, kun mikään, mihin tarttuu, ei tunnu oikealta.

Olen miettinyt tämän kirjoittamista kauan, koska samaan aikaan kun arvostamme kokemusta ja elettyä elämää, talouselämä liputtaa yltiöpäisenkin positiivisuden ja jatkuvan menestyksen nimiin. Itselläni nykyinen yltiöpäinen positiivisuus tuli vasta ylimitoitetun negatiivisuuden kautta.

Siinä onkin miettimistä.

Eräs yhteistyökumppanini kysyi noin vuosi sitten, ”mitä sinulle Pasi on tapahtunut?”. Hän tarkoitti sitä positiivisessa mielessä. Hän huomasi, että minussa oli tapahtunut joku muutos, mutta hän ei huomannut sitä, mitä se oikeastaan oli. Ja koska asia oli vielä niin tuore itsellenikin, niin en kyennyt antamaan siihen kunnollista vastausta.

Sinä joka sanoit tämän, tiedät että puhun sinusta.

Itsetunnon peruspaalut

Sanotaan, että jos elämänsä rakentaa monen eri asian varaan, elämä kantaa kriisienkin yli. Siitä syystä moni mies rakentaa itsetuntonsa nousukiidossa olevan uran, kauniin ja viisaan vaimon ja autojen sekä maratonsuoritusten varaan. Siinä sivussa vaan tahtoo jäädä oma henkinen kehitys jälkeen. Kasvua tapahtuu ulkoisissa asioissa, mutta päänupin sisältö saattaa jopa siirtyä luolamiehen aikakaudelle.

Itselläni oli kaikki asiat periaatteessa hyvin, mutta sisin sanoi, että mikään asia ei ole kunnossa. Oma minä kapinoi sitä vastaan, mitä minulla oli. Olin hukannut itseni. Sillä hetkellä en vielä tiennyt miksi.

Oikeastaan kaikki mikä voi mennä pieleen, meni pieleen ja sitten piti aloittaa itsensä uudelleenrakennus.

Itsensä uudelleenrakennus ei ole sellaista kuin self help kirjoissa kirjoitetaan. Toki niitä voi lukea, mutta ulkoinen oppiminen ei auta, ennen kuin oppii kuuntelemaan itseään. Itse menin omassa ajattelussani niin syvälle kuin ihminen voi mennä.

Lopuilta huomasin kysyväni itseltäni, miksi olen olemassa?

Kaikkein hankalinta koko asiassa oli se, että samaan aikaan toinen puoli minusta oli pakotettu olemaan iloisempi kuin olin. Muussa tapauksessa olisin kadottanut kaikki ihmiset ympäriltäni. Ajatelkaa sitä ristiriitaa, mikä syntyy, kun naurat samaan aikaan kun itket? Jos kokeilet sitä käytännössä, niin huomaat, että vain täydellinen näyttelijä osaa sen tehdä.

Tiedän että moni ihminen näki lävitseni, mutta itsekunnioituksenkin vuoksi oli pakko yrittää pitää naama peruslukemilla. Esiintymisen ammattilaisena siinä onnistuinkin välillä.

Vasta kun minut pysäytettiin, osasin pysähtyä

Tarvittiin ihminen, joka uskalsi haastaa minut. Mutta siinä tapahtui muutakin. Samaan aikaan kun minut haastettiin, huomasin että minullakin on kaikista puutteistani huolimatta annettavaa. Joillekin asioille tuli merkitys. Aivot eivät jauhaneetkaan enää samaa tyhjää rataansa. Löysin kadonneen langanpään.

Toisin kuin sankaritarinoissa, en osannut ottaa siitä heti kiinni. Ehkä se näytti harhakuvalta tai en vielä uskonut riittävästi itseeni. Mutta vähän kuin kissanpentu, koskettelin sitä langan päätä silloin tällöin ja kokeilin saanko sen kiinni.

Isoin opetus oli lopulta se, että pitää hyväksyä, että on epäonnistunut. Meni todella pitkään ennen kuin hyväksyin sen itselleni. Yritin pyristellä ja uskotella, että tämä nyt vaan on tällaista. Kiertelin kaartelin väistämätöntä, vaikka olisi pitänyt vain syöksyä sitä päin.

On niin kauhean helppo sanoa, miten ongelmista selviää. Mutta kokeile vaikka huutaa hukkuvalle, että sun pitää nyt vaan oppia uimaan. Siltä se koko ajan tuntui.

Lopulta otin siitä langasta kunnon otteen

Aikani leikiteltyäni omalla kohtalollani, huomasin että olin rakentanut itselleni uuden ajattelun, mutta se miten käyttäydyin oli edelleen muuttumaton. Pelkäsin sitä, miten ympäristöni suhtautuu uuteen minuun. Eikö olekin hassua? Niin minä kuitenkin ajattelin. Se esti minua toimimasta kunnolla.

Viime kesänä tein isossa käännöksessä kolmannen ratkaisevan siirron. Sen sijaan, että yrittäisin ylläpitää kaiken mitä olen rakentanut, päätin lopulta ottaa oikeasti oman suunnan ja lopettaa ajattelemasta mitä siitä seuraa. Ryhdyin rakentamaan jatkotarinaa, jota haluan itse seurata huolimatta siitä, mitä muut siitä ajattelevat.

En voi oikein kunnolla kuvata sitä, mitä vaikutuksia sillä asialla oli. Se avasi silmäni lopullisesti. Kaikki turhat pelot katosivat sen mukana. Ei käynyt ainoastaan niin, että ongelmat muuttuivat ratkaistaviksi haasteiksi, vaan elämästä tuli mielenkiintoinen seikkailu, johon liittyvät ongelmat tuntuvat matkaan kuuluvilta mustelmilta.

On silti turha luulla, että nyt minut on rokotettu loppuiän ajaksi immuuniksi kaikille ongelmille. Toki sitä toivon, kuten kaikki sisimmässään toivovat omalla kohdallaan.

Kirjoitan tätä juttua juuri nyt siksi, koska nyt tiedän olevani henkisesti omilla jaloillani. Mutta ajatelkaapa tähän loppuun vielä hetki sitä, kuinka paljon parempi olisi, jos näkin asiat voisi sanoa silloin, kun tilanne on päällä?

Kuinka monella ihmisellä on lopulta kuori, jonka hän tahtoisi rikkoa, mutta ei uskalla?