Tuppisuu Suomi – juosten lirutettu

Joku totesi tuossa hiljan, että Suomessa on kyllä visioita, mutta toteutus vaan on ongelmallista. Hän oli ihan oikeassa. Meillä on sinun ja minun visioni ja yhteensä noin 5,5 miljoonaa muuta hyvää ideaa paremmasta Suomesta. Ihan pikkuriikkinen ongelma niiden kanssa kylläkin on.

Sinun visiosi voi olla hyvinkin erilainen kuin minun ja sinä et välttämättä osta minun visiotani eikä meistä kumpaakaan kiinnosta kuunnella toisen tyhmää ideaa. Niinpä me sitten ollaan vaan ja murjotetaan sitä, kuinka näköalattomassa maailmassa elämme. Tai siis kuten jo tuli sanottua, näköaloja kyllä piisaa. Ei vain sitä yhteistä.

Jos sinusta on joskus tuntunut siltä, että yhteisistä asioista päättäminen on Suomessa vaikeaa, niin siihen löytyy ainakin yksi hyvä selitys. Englantilainen kielitieteilijä Richard D Lewis ja hänen perustamansa organisaatio ovat tutkineet neuvottelukulttuureja ja johtamistyylejä ympäri maailmaa. Suomalainen neuvottelukulttuuri on heidän mukaansa yksi kaikkein suoraviivaisimmista.

Siinä kun ruotsalaiset käyttävät aikaa muodostaakseen yhteistä näkemystä ja saksalaiset käyttävät paljon aikaa faktojen keräämiseen ja käsittelyyn, niin Lewisin mukaan suomalaiset arvostavat mahdollisimman nopeaa lopputulokseen pääsemistä. Norjalaiset jäävät johonkin suomalaisten ja ruotsalaisten välimaastoon.

Tämä tyypitys olisi ihan hauska, jos se ei olisi totta. Valitettavasti Lewis on pitkälti oikeassa. Katsokaa poliittista päätöksentekoamme, start-up yritysten päätöksenteossa ylistettyä kokeile ja erehdy -kulttuuria, yritysten strategiatyötä ja yleensäkin mitä tahansa projektia. Aina siellä on tärkeänä, usein tärkeimpänä asiana projektiin käytettävän ajan pituus.

Yritä laskea omiin housuihisi

Yritäpä tätä tänään kotona. Määrittele itsellesi mahdollisimman tiukka aikataulu ja yritä yksin ratkaista mahdollisimman vaikea kysymys. Tämä on se meille ominainen tapa ratkaista ongelmia. Ruotsalainen lähtisi vastaavassa tilanteessa kaverin kanssa kahville ja antaisi asian hautua niin kauan, kunnes voisi esittää jotakin fiksua toiselle kaverille ja vasta sen palautteen jälkeen hän tekisi jonkin päätöksen.

Ennen sanottiin että joku asia on juosten kustu. Näemmä se on unohtunut johonkin. Nyt juostaan niin lujaa, että ihmisiä suorastaan rohkaistaan laskemaan omille ja kaverin nilkoille. Hetken se lämmittää, mutta sitten tulee vilu eikä se hajukaan ole kovin mukava. Ennen yritettiin välttää juostessa liruttelua, nyt ihmiselle maksetaan siitä että hän suosittelee sitä omassa höpinässään toisillekin.

Siinä höpistessään hän ei vain tajua, että USA:ssa, mistä kokeilukulttuuri on saanut innostavimmat esimerkkinsä, on ehkä maailman perusteellisin suunnittelukulttuuri. Siellä haaste on ollut liian perusteellinen lähestymistapa, kun meillä taas liian heppoinen.

Olen monta kertaa todennut, että yrityksissä tehdään päätöksiä keskinkertaisilla analyyseillä ja yritetään sitouttaa ihmisiä liian heppoisilla keinoilla. Lisäksi uusia asioita sovelletaan usein hetken mielijohteesta ymmärtämättä niitä syvällisesti.

Miten ne ruotsalaiset ja saksalaiset tekee sen?

Jostakin kumman syystä haukuttu ruotsalainen keskustelukulttuuri on johtanut siihen, että naapuri on meitä lähes kaikessa edellä. Ja saksalaiset ovat saaneet kehuja työmarkkinoiden uudistamisestaan ihan Suomesta saakka. On se kyllä kummallista, peräti ihmeellistä suorastaan, miten ne ovat siihen kyenneet, kun käyttävät niin paljon aikaa ja resurssejakin asioiden selvittämiseen. Kerrassaan ihmeellistä.

Herätkää nyt pahvit ihan oikeasti. Me olemme maailman koulutetuin kansa, mutta hukkaamme koulutustamme toimimalla tyhmästi.

Sotea valmisteltiin jotensakin 15 vuotta vai pidempäänkin? Ei muuten valmisteltu. Siitä puhuttiin vähän mitä sattuu 15 vuotta ja sitten se puristetiin ennätyslyhyessä ajassa yhdistämällä siihen mukavasti vähän muutakin. Koko perusidea siitä, että nyt tehdään paremmin toimivaa asiakaspalvelua ja terveempiä ihmisiä muuttui siihen, että jaetaan päätösvaltaa mahdollisimman tasaisesti ympäri Suomea.

Oikeesti. Ihan tosissaan? Oi voi.

En tiedä miten se menee meidän suomalaisten päähän, että yhteinen valmistelu on nykypäivänä avain siihen, että asioissa tehdään parempia päätöksiä. Nykymalli ei ole yhteistä valmistelua. Se on sitä, että jokainen huutaa omaa parasta ideaansa ja sitten itkee kaikkien nähden kuinka ymmärtämättömiä muut ovat.

Alan hiljalleen saada adrenaliinia lisää vereen. Voisin huutaa, jos siitä olisi hyötyä.

Huudan nyt vain kirjaimilla ja sanoilla.

Oppikaa nyt herran tähden keskustelemaan. Se on se kaksisuuntainen kommunikaation muoto, jossa kaikilla on riittävästi mahdollisuuksia esittää näkemyksiä ja niiden pohjalta muodostetaan yhteinen näkemys.

Usein siihen keskusteluun kannattaa mennä ihan ilman mitään valmista esitystä. Avoimin mielin, oppimaan lisää, tunnustelemaan ja lisäämään keskinäistä ymmärrystä.

En jaksa enempää, etkä sinäkään taida jaksaa lukea enempää. Suututtaa niin paljon, että menen miettimään keinoja tämän ratkaisemiseksi.

Onko sinulla hyvää ideaa? Olisi nimittäin tarve. Aika iso sellainen.

Valtion korjaaminen jeesusteipillä

Minulla on ristiriitainen olo suomalaista elinkeinopolitiikkaa kohtaan. Keskeisimmät poliitikkomme puhuvat juhlapuheissaan moderneista asioista, mutta jotenkin heidän toiminnastaan paistaa hyvin vanhanaikainen ajattelu.

Liikenneministeriöstä kyllä tulee vetäviä visioita, mutta niitä ei ole myyty etukäteen riittävästi. Hallitus kyllä tukee uusia asioita elinkeinotoiminnassa, mutta kaikessa tärkeydessään biotalous ei ole se seuraava Nokia. Kaivostoimintakin pelastetaan ja ympäristötuhoja saadaan kuriin, mutta uusi yhteistyökumppani osoittautuu melkoiseksi maineriskiksi. Uusien digitaalisten liiketoimintojen kehittämisestä puhutaan juhlapuheita, mutta teknolgiainovaatioiden määrä ja Tekesin rahoitus ovat laskussa ja innovaatioistakin suuri osa jää kaupallistamatta. VTT:kin miettii parhaillaan parasta mahdollista tapaa hyödyntää valtavaa keksintösalkkuaan. Koulutuksesta ja tutkimuksesta nipistetään, vaikka tiedetään että huippuinnovaatiotoiminta vaatii huippuosaamista. Kaiken kukkuraksi valtio ei ole edes kyennyt muuttamaan huonosti toimivaa julkisten hankintojen kilpailutusta, jossa usein on enemmän etua siitä, että tarjotaan vanhaa koeteltua ratkaisua kuin uutta ja parempaa.

Kaiken pohjalla taitaa olla se, että politiikasta puuttuu visio. Visio on joko liian kaukana tai sitten pohditaan vain niitä asioita, millä annetaan vanhoille malleille vielä hetki hengähdysaikaa. Työnantajajärjestöt puhuvat siitä, että työntekijöille tarjotaan liikaa turvallisuutta ja työpaikkoja ei siksi täyty. Sama tilannehan on yritystoiminnassa. Vanhoja malleja tuetaan uuden kustannuksella. Miksi niille pitää tarjota turvallisuutta, jos niissä työskenteleville työntekijöillekään ei tarjota?

Tiedän että asiat eivät ole helppoja

Ensinnäkin poliitikolla on oltava visio, jonka myös muut poliitikot ostavat. Ja jotta he ostaisivat, siinä ehdotuksessa pitää olla paljon hyvää ja uskottavaa. Usein sitä hyvää tuntuu löytyvänkin, mutta uskottavuuden kanssa on haasteita.

Niitä uskottavuushaasteita on mahdollista lievittää sillä, että asioiden taustoittamisessa olisi vähemmän puoluepolitiikkaa. Se on toki aika tiukka tikki. Kun sinne politiikkaan ja tiettyyn puolueeseen mennään usein siksi, että itselle ja puolueelle tulisi mahdollisimman paljon valtaa. Poliittinen valmistelu vain näyttää olevan siksi tiensä päässä, että poliittisilta puolueilta puuttuvat visiot. Kun visio puuttuu ja tarjolla olevasta tiedosta valitaan se parhaimmin tarkoitukseen sopiva, niin opportunismi ja jeesusteipillä paikkaaminen korvaa kunnollisen remontin.

Tiedeyhteisökin voi kyllä herätä

Tässä kaikessa tiedottomuuden tilassa tiedeyhteisö on pudonnut yhteiskunnallisen keskustelun kakkosvitjaan, kun sen on syytä olla ihan keskellä. Ei niin, että tiedeyhteisö sanoo mitä pitää tehdä, vaan että tiedeyhteisö kommunikoi näkemyksiään niin selkeästi, että asiat menevät perille ja osataan tehdä hyviä päätöksiä.

Olin marraskuussa puhumassa yliopistoväelle viestinnästä. Paikalla olleista vain muutamat olivat ammatillisesti aktiivisia jossakin sosiaalisen median kanavassa. En edes viitsinyt kysyä miksi välttelevät. Ainakin ennen se johtui siitä, että rahvaan kielelle vaihtaminen vaarantaa kuulemma tieteellisen täsmällisyyden.

Katsokaa nyt tieteilijät mitä siitä seuraa, kun te olette ulkona keskustelusta. Onko se sitten parempi, että varsin paljon puhutaan ihan pehmoisia eri asioista? Kukaan ei kohta osaa erottaa kunnolla mietittyä asiaa oman edun tavoittelun vuoksi kerrotusta valitusta totuudesta. Oletteko huomanneet, että siellä missä ihmiset ovat, suurinta ääntä käyttävät yleensä bisneksen ja talouden ”kokemuksellisuuteen perustavat asiantuntijat”.

Meillä ollaan niin kovasti huolissaan siitä, että uskomushoidot pilaavat ihmisten terveyden. Mutta siitä ei niin suurta porua pidetä, että monia ratkaisuja parempaan huomiseen haetaan uskomusreseptien avulla.

Kun maailmaa rakennetaan uskomuksilla, syntyy ristiriitoja. Siinä sitä on sitten kiva jutella siitä, kuinka keskustelu on taas polarisoitunutta ja kaikki puhuvat toistensa ohi.

Toki onhan meillä sekin vaihtoehto, että heitetään kaikki hyvän tuurin haltuun, niin hyvä tulee.

 

Näin työnnät jauhot fundamentalistin suuhun – ja opit itsekin

Haluatko päästä eroon ikuisista juupas – eipäs väittelyistä minkä tahansa aihealueen kiihkoilevan fundamentalistin kanssa? Jos tahdot, niin kokeile väittelyn sijaan keskustelua. Se nimittäin pakottaa molemmat osapuolet miettimään omien faktojen todenperäisyyttä, merkitystä ja toteuttamiskelpoisuutta uudella tavalla.

Kaikkein tärkein työkalu konfliktien ehkäisyyn on kysymysten esittäminen. Kolmella kysymyksellä pääsee jo pitkälle. Mitä, miksi ja miten saa yleensä aika hyvinkin varustautuneen polvilleen. Asiaa oikeasti miettineen kanssa se taas voi johtaa keskusteluun, jossa molemmat oppivat.

Kun siis törmäät omituiseen tai provosoivaan väitteeseen, niin mieti hetki ja käytä vastaväitteen sijaan aluksi vaikka seuraavia kysymyksiä. Mitä tuolla tarkoitat? Mitä pitää tapahtua? Mitä pitää saada aikaiseksi? Todellinen fundamentalisti osaa vastata näihin kysymyksiin, mutta wannabee lopettaa siihen paikkaan ja alkaa jankuttaa tai sulkee sinut lopullisesti ”kaveripiiristään”.

Kun siirryt keskustelemaan siitä, miksi niitä asioita pitää tapahtua, saatat saada vastauksia, joita et olisi odottanut. Samalla vastaajakin joutuu haastamaan omaa ajatteluaan. Hän joutuu miettimään, onko hänen tavoitteensa aidosti tarpeellinen, selkeä ja realistinen. Miksi meidän pitää muuttua? Miksi meidän ei pidä muuttua? Miksi meidän pitää hyväksyä yhteinen hyvä? Miksi meidän pitää hyväksyä yksilön vapaus jossakin asiassa? Miksi yksilön vapautta pitää rajoittaa? Nämä ovat ratkaisevia kysymyksiä sen arvioimiseksi, onko esitetty väite tai tavoite edes sen arvoinen, että siitä keskustelemiseen kannattaa käyttää aikaa.

Jos olette jo päässeet kunnon keskustelun lähteille, niin ottakaa lopulta myös mukaan kysymykset, jotka alkavat ”miten”. Miten asia pitää ratkaista? Miten saamme ihmiset mukaan? Miten voitamme vastustuksen? Miten käännämme keskustelun uudelle raiteelle? Tämä vaihe on jokaisen keskustelun todellinen kypsyystesti. Pystyvätkö keskustelijat esittämään keinoja, joilla he saavat mukaan muitakin kuin vain omat joukkonsa? Löytävätkö he tapoja viedä asioita eteenpäin niin, että vastustajakin siitä innostuu?

Viimeisestä vaiheesta ei kaikkien kannata ottaa huolta, koska aika harvoin edes keskustelun vaiheesta yksi päästään kunnialla läpi.

Antoisia (some)keskusteluita.