Elämän tärkeimmät asiat otetaan apteekin hyllyltä

Kysymällä sieltä kaikkien käyttämästä paikasta lauseella ”elämän tärkeimmät asiat”, saa vastaukseksi monen muun hakutuloksen lisäksi tarjouksen, jossa apteekki lupaa tasapainoa elämään. Niin ja siihen voi sitten kätevästi hankkia palovaroittimet oheen, koska ne lupaavat ”suojata elämäsi tärkeimmät asiat”. Lopuksi kannattaa käydä vielä kuvaliikkeessä, koska se lupaa kehystää elämäsi tärkeimmät asiat kuvankauniiseen muotoon.

Jäin miettimään noita ehdotuksia, sillä samoissa hakutuloksissa löytyi myös esimerkiksi kuolemansairaan kirjoittama lista asioista, jotka ovat hänen mielestään tärkeitä. Vaikka siinä oli kymmenen asiaa, siinä ei viitattukaan valokuviin, lääkkeisiin tai palovaroittimiin. Sen sijaan siinä puhuttiin monella eri tavalla hetkessä elämisestä, armeliaasta suhtautumisesta itseen ja vastuusta oman elämän suhteen.

Johonkin väliin tarjottiin linkkiä myös kaiken kiteyttävään konsultin vastaustaukseen: ”Luonne ratkaisee kaiken”.

YLE:n artikkelissa puolestaan Jyväskylän Yliopiston Gerontologian tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja (sori, mutta pakko todeta, että on muuten makea titteli) Katja Kokko sanoo, että hyvän elämän standardiksi on tullut onnellisuuden maksimointi, vaikka hyvä elämä ei ole pelkkää onnellisuuden hakemista. Hänen mukaansa suuri osa ihmisistä alkaa miettiä elämän suuria asioita kuitenkin vasta elämän loppupuolella.

Minä olen viime aikoina miettinyt miksi näin on, vaikka en toivottavasti ole vielä ns. ehtoopuolella. Jos joku on tästä kanssani toista mieltä, voi pitää sen ihan omana tietonaan…:)

Tällä hetkellä minun vastaukseni on se, että suuri osa ihmisistä lopulta tyytyy elämänsä eri vaiheissa ensimmäiseen saamaansa helpolta tuntuvaan vastaukseen. Hyvin harva jaksaa kysyä itseltään tai kavereilta jatkokysymyksiä.

Kuten eräs twittertuttu sanoikin:

”Kaikkiin kysymyksiin löytyy helppo vastaus”

Juuri niin.

Siksi on outoa, että elämme elämäämme käyttämällä muiden kehittämiä valmiita vastauksia kuin apteekin hyllyltä. Omilla ja toisten ajatuksilla on eroa kuin euron pakastepizzalla ja kotona väännetyllä.

 

 

Setiä ja lycraa

Kirsi Salo kertoi jossakin haastattelussa jotakin sen suuntaista, että hänen ikäisensä (eli täti-ikäiset) sedät ovat niin eltaantuneita, että hän ei heidän periinsä – ei kun peräänsä – katsele.

Ei hätää Kirsi, aktiivisilla sedillä on niin paljon puuhasteltavaa, että ei heillä taitaisi olla riittävästi aikaakaan.

Yksi tuttu 5 -kymppinen setä sai juuri ulos vastavalmistuneen ensilevynsä. Levyn julkkarikeikka on keväämmällä ja bänditreeneissä menee aika paljon aikaa. Siinä välissä pitää vaan kipaista yksi maraton, jos töiltä ehtii.

Toinen tuttu setä kyselee harva se päivä siitä, että kumpi hänen ideoistaan on parempi. Se että hän keskittyy jatkossa ilmakuvauksiin dronella vai erilaisten sovellusten kehittämiseen VR laseille?

Kolmas setä treenaa pitkiä juoksumatkoja ja pistelee ne lycrahousuissaan aika hanakkaan tahtiin. Päämatkat on jossain 100 km tienoilla, mutta maratonillakin on jo 3.30 alitettu ja seuraavat haamurajat mielessä.

Tuttu 60 -vuotias yrittäjäpappa sanoi olevansa nyt paremmassa kunnossa sekä fyysisesti että henkisesti kuin 50v setänä. Puijolla hiihtäessä 10 vuotta sitten jäin kuin nalli kalliolle hänen takanaan. Samalla hän on rakentanut bisnestä eräiden erikoisempien harrastusten ympärille ja vientiä Kiinaan.

Itse käyn lähes päivittäin parissa coworking tilassa, joissa törmään setiin, jotka suunnittelevat tai koodaavat uusia applikaatioita puhelimiin. Monet heistä tekevät sitä yksin tai parin kaverin pienessä setätiimissä, koska heitä ei monen mielestä lähes pappoina oteta töihin tai he ovat vain havainneet sen mukavammaksi tavaksi tehdä töitä.

Suuri osa meistä sedistä on muuten tehnyt digijuttuja pidempään kuin diginatiivit ovat olleet elossa ja vain harva meistä käyttää hupparia.

Muutenkin setien elämä on muuttunut omista vanhemmistamme

Tutuilla sedillä ei ole aikaa tai kiinnostusta vikitellä tätejä mummotunnelissa niin kuin ennen ja he ovat itse asiassa usein terävämpiä, viisaampia, rohkeampia ja tuottavampia kuin he olivat nuorempana. Ajan kuluessa heistä on hioutunut turhaa näyttämisen tarvetta, itsekorostusta, suunnittelemattomuutta ja pelkoa.

Miehet kehittyvät luolamiehestä aikuiseksi niin hitaasti, että vasta keski-iän korvilla heistä tulee kunnolla kehittämiskelpoisia.

Tällä viikolla juttelin 60 -vuotiaan naisprofessorin kanssa. Hän jaksoi nauraa minulle, kun sanoin, että terveyden riittäessä jatkan töitäni ainakin 75 -vuotiaaksi saakka. ”Tuntuu hassulta, että jo 50 -vuotias suunnittelee uransa päätepistettä. Itse en ole 60 -vuotiaana vielä ajatellut, koska lopettelen”, hän sanoi.

Toisin kuin Anssi Kelan Vuosi 1972 -biisissä, monen sedän elämä on vielä edessä ja pappavaihekin saattaa olla pitkä.

 

Te kaipaatte verta kentälle

Vaikka ihmiset mitä väittävät, tilastot kertovat usein toista. Eräs asiakkaani oli aikoinaan seuranhakulinja. Aina kun he tekivät tutkimuksia, niiden mukaan linjoille soitti vähemmän ihmisiä, kuin puhelinyhtiöltä lähti laskuja.

Ihmiset myös usein väittävät, että he eivät jaksa nykyistä provosointia ja negatiivisuutta. Analytiikka todistaa kyllä ihan muuta. Useamman vuoden kokemuksella voin sanoa, että negatiivisuus myy ja vielä ällistyttävän hyvin. Luulin hetken aikaa, että negatiivisuus on vain jonkin ympäristön ongelma. Nyt sekin on kumottu.

Tiistaina julkaisin Image blogihistoriani negatiivisimman kirjoituksen (ainakin omasta mielestäni). Sen lukijamäärä oli jo ensimmäisenä päivänä 3 kertainen siihen nähden mitä muut kirjoitukset ovat saaneet lukijoita kolmessa päivässä.

Sori lukijat. Vaikka te muuta väittäisitte, suurin osa teistä kaipaa verta pakkiin, ruumiita kentälle ja syyllisten tuomitsemista.

Sen verran takaisin itse tiistain blogiin. Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, että luovuuden arvostus on alamaissa ja luovuudesta puhuvat usein ne, jotka eivät itse ole luovia. Sen sijaan toivon, että asiat saavat enemmän julkisuutta rakentavan lähestymisen kautta.

Se ei vaan ole realismia. Kuten TV:n ajankohtaistoimituksen eräs toimittaja sanoi: ”Kukaan ei jaksa seurata keskustelua, jossa ihmiset löytävät yhteisymmärryksen.” Nyt jo edesmennyt Toni Halme sanoi minulle eräillä kokkareilla: ”Minun bisnekseni perustuu siihen, että vähintään puolet suomalaisista vihaa minua.” (Hän oli juuri silloin siirtynyt painijasta nyrkkeilijäksi).

Jos katsotte aivan avoimin silmin, minkälaisia juttuja jaetaan, niin huomaatte varmasti, että suosituimpia juttuja ovat ne, joissa tölväistään jotakin henkilöä, väitetään jotakin yleistä totuutta vääräksi, nostetaan ”karmaiseva” epäkohta esille tai ollaan tahallaan tyhmiä. Viimeksi mainitun avulla pääsee myös televisioon tai radioon. ”Ai että me rakastamme ihmisiä, jotka osaavat olla yhtä tyhmiä kuin me itsekin, juuri silloin kun v-käyrä on huipussaan.”

Katsokaapa mitä tapahtuu rakentaville ehdotuksille?

Ne saavat ymmärtäväistä hyminää ja nyökytyksiä, mutta ne eivät saa massoja liikkeelle. Ja se on iso ongelma.

Myönteisyys on meillä yhdistetty aivottomuuteen. Ja sitähän se usein on ollutkin. Aivotonta naurattamista. Ennen oli pissa-, kakka- ja seksi. Nyt se on oman sisäisen positiivisuuden pumppaamista. Kuinka sinäkin voit tulla sankariksi kun vain uskot positiivisuuteen.

Ja pah!

Tuossa talvella ohitin pari nuorta kaveria kävelylenkillä, kun kuulin heidän puheestaan lauseen: ”Vaikka väitetään, että oikein toimiminen kannattaa, tosiasiassa siitä ei palkita.” Juuri eilen julkistettiin tutkimustieto, jonka mukaan nuoret ovat entistä valmiimpia toimimaan eettisesti väärin, jos se edistää asioita.

Eettisesti väärin toimiminen ja negatiivisuus ovat asioita, joista palkitaan paremmin kuin positiivisuudesta ja oikein toimimisesta. Moni ehtii kerätä kunnon massit, ennen kuin joku ehtii pysäyttää. Mitä sillä on silloin enää väliä?

Kyllä sillä on väliä – ainakin minulle

Olen aina pitänyt missiossani muutaman perusasian: Haluan muuttaa tätä maailmaa asiallisemmaksi lisäämällä samalla iloa. Tiedän, että se on tuulimyllyjä vastaan taistelua. Mutta itsehän olen taisteluni valinnut. En valita. Uskon kuitenkin siihen, että maailma voi muuttua paremmaksi ja oikeudenmukaisuus lisääntyy.

Ehkä siihen menee pidempi aika kuin minun ihmisikäni. Mutta mitä sitä väliä. Voin sitten haudassa katsoa maailmaa ylöspäin, eikä siellä ahtaassa boksissa tarvitse kääntää selkää sille, millaisessa maailmassa jälkipolvet elävät.