Pääministeriehdokkaan naisystävä

Vihreiden puheenjohtajan ja erilaisissa spekulaatioissa pääministeriehdokkaanakin pidetyn Touko Aallon naisystävän toiminta on tullut kuin taivaan lahjana iltapäivälehdille. Maailmassa kun uutiset ovat muuten aika vähissä. Joku Pohjois-Korean ja USA:n välinen ydinsodalla uhkailu ei nyt oikein jaksa innostaa.

Jos tiivistää uutisen yhteen lauseeseen, niin kyseessä on siis tilanne, jossa nuori nainen, etunimeltään Iris on melko nuoren puoluejohtajan kanssa suhteessa, joka alkoi tämän miehen avioliiton aikana. Naisesta on iltapäivälehdissä luotu kuva tissejä esittelevänä ja voimakkaita mielipiteitä jakavana feministinä.

Otetaanko tässä kohti hiukkasen happea?

Kuuntelin hänen podcastinsa, jota iltapäivälehti mainosti rohkeana. Siinä hän haastattelee entistä opiskeluaikaista hoitoaan. Jotakin ihan asialliselta kuulostavaa nuorta miestä, joka oli hämmentynyt kysymyksistä. Jutustelussa ei ollut mitään erityisen mehukasta, enkä jaksanut kuunnella sitä loppuun.

Minusta koko podcastin idea tuntui siltä, että haluttiin olla rohkeita, mutta ei siinä nyt niin erityisen rohkeita kyllä oltu, ellei se sitten tapahtunut lopussa, johon asti en jaksanut odottaa. Yritystä olla rohkea todisti sekin, että podcastin kuvituskuvassa ollaan rehvakkaasti kaljapullo kädessä. Iltapäivälehden mukaan hän myös mainostaa olevansa dekadentti fatale eli paheellinen miestennielijä.

Iltapäivälehti muisti myös ottaa esiin tämän nuoren naisen lausunnon siitä, että jos joku pettää, niin syy on kokonaan pettäjän. Eli hänen mukaansa Touko Aallon syrjähyppy on siis puhtaasti ja ainoastaan Toukon syytä. Mies vain on tyhmenpi osapuoli, kun menee miestennielijän ansaan.

Minulla ei ollut tilaisuutta tarkistaa väitteen paikkansapitävyyttä, joten on pakko luottaa lehden kirjoituksiin.

Iristä väitetään myös feministiksi. Siitä on kuulemma merkkinä esimerkiksi se, että hän on instgramissa jakanut kuvan, jossa hänen ylävartalonsa näkyy alastomana, vain kädet nännejä suojaamassa. Sillä hän protestoi amerikkalaisen, kaikkialla maailmassa toimivan Instagramin moraalisääntöjä, jossa nännien näyttäminen on ehdottomasti nou nou! Instagram on valinnut politiikkansa kaikkien muiden, paitsi Suomen, Ruotsin ja Tanskan mukaan. Meillä nännin näyttäminen ei ole rikos, eikä epäsiveellisyyttä. Enemmänkin se alkaa olla jo maan tapa.

No mistä tässä sitten pitää hermostua?

Ei varsinaisesti yhtään mistään. Mutta kun katsomme mitä politiikan ja kauniiden, seksillä pelaavien naisten yhdistelmällä on ollut seurauksia, nousee kuitenkin yksi oleellinen kysymys.

Voiko pääministeriehdokkaan naisystävä tehdä mitä tahtoo?

Voi, mutta siinä asemassa pitää myös miettiä, tuleeko teoista joitakin seurauksia. Jos sattuisi käymään niin, että Touko Aallosta tulisi pääministeri, niin mitä tapahtuisi? Voisiko hänen naisystävänsä tominta häiritä pääministerin toimintaa? Voisiko tapahtua jotakin, millä voisi vaikkapa kiristää pääministeriä?

On ihan samantekevää, jos esittelee tissejään tai puhuu seksuaalisuudestaan niin kauan, kunnes on asemassa, jossa odotetaan enemmän.

 

Pantteripuvussa lehden etusivulle

Olen ajatellut ilmoittaa iltapäivälehdille, että minulla olisi kerrottavaa ja voin tehdä sen catsuit pantteripuvussa Kaivopuiston kompassiaukiolla. Toivon kuvaan taustalle jonkin ison jahdin, vaikkapa jonkun entisen jääkiekkotähden luksuspaatin.

Minulla on vain yksi ongelma. En tiedä pitäisikö minun laihduttaa vai lihottaa? Parhaimmin pääsee kertomaan juttunsa, jos on toimittajan silmissä mielettömän upea tai reippaasti ylipainoinen.

Eli esteettisesti kiinnostava.

Voisin kertoa vaikkapa mun kesänviettotavoista. Tänä vuonna siihen sisältyi sateista johtuen kohtuullinen määrä somea. Lisäksi voisin kertoa mielipiteeni suomalaisista naisista. Tai jos ryhtyisin oikein hulvattomaksi, voisin kuvailla suomalaisten miesten kankkuja.

Imagen haastattelema Saara Särmä toi esille ongelman siitä, että hömppä muuttaa maailmaa enemmän kuin vakavasti otettava tarinointi. Kaikki tuntevat hänen ”All male panel -bloginsa”, mutta tietääkö joku minkä alan väitöskirjan hän on kirjoittanut ja mistä aiheesta?

Tuttu konsultti parahti tänään, kun heitin, että tuo pantteripuku voisi olla kova juttu. Sanoi lopettavansa konsulttihommat siihen paikkaan, jos se on edellytyksenä alalla pärjäämiseksi.

Joku toinen väitti, että lehdessä pääsee erottumaan, jos sattuu olemaan jotakin fiksua sanottavaa.

Eli menisikö se sitten paremminkin niin päin, että puetaan toimittajat ja yleisö pantteripukuihin ja haastatellaan sen jälkeen niitä kummallisuuksia, joilla hulluus on pään sisässä, vaikka sitä ei päältä näkisikään?

Maailman hulluimmat hauskat asiat taitavat lopulta olla niitä, jotka vaikuttavat alkuun ottaen liian tylsiltä ja järkeviltä ajatuksilta.

 

Minne vanhat totuudet viedään?

Opiskeluaikoina ajoin taksia ja asiakkaanani oli myös kehitysvammaisia, joita kuljetin päivittäin heidän työpaikalleen. Niiltä ajoilta mieleeni muistuu yksi niin erinomainen kysymys, että sen soisi edelleen pyörivän ihan kenen tahansa ihmisen päässä päivittäin.

Ajoimme Emäkoskentietä Nokialla ja lähestyimme Nokianvirran ylittävää siltaa, kun vieressäni istuva Ville (en muista enää oikeaa nimeä) lausahti:

”Tämä on se uusi Emäkoskentie, tää ei ole se vanha. Mutta mihin ne laittoivat sen vanhan, kun uusi tuli tilalle?”

En osannut vastata. Oliko osa nykyisen tien alla, vai oliko kaikki pistetty uusiksi? Enkä tiedä sitä vieläkään.

Ajattelumme on usein kuin tuo Emäkoskentie. Kun sitä pitkin ajaa Koskenmäestä kohti Nokian keskustaa, tulee melkein huomaamatta ylittämään Kokemäenjoen alkupään. Vaikka tietä ajaisi päivittäin, kovinkaan moni ei tule miettineeksi itse tietä, eikä sitä, että ylittää yhden Suomen historian merkittävistä joenuomista. Se kaikki vain on siinä.

Sama koskee omia ajatuksiammekin. Ne vain ovat siinä. Yleensä emme itsekään muista, miksi olemme jotakin mieltä eikä meitä kauheasti kiinnosta sitä edes miettiäkään.

Olen kesän aikana käynyt itselleni ennätysmäärän sosiaalisen median keskusteluja ja seurannut jonkin verran muutakin höpöttämistä. Niiden pohjalta olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon.

Suomalaisten ekstrovertille kansanosalle on tärkeämpää perustella miksi omat ajatukset ovat niin briljantteja, kuin miettiä mistä ajatuksemme on saanut alkunsa tai onko toisten ajatuksissa vielä enemmän järkeä kuin omassani?

Koska omia ajatuksia puolustetaan niin vahvasti, tiettyjä näkemyksiä ei saisi sosiaalisessa mediassa arvostella lainkaan. Jos rohkeuden puuskassasi satut esittämään jotakin vahvaa eturyhmää kritisoivan näkemyksen, päällesi hyökkää Hitchcockin -linnut elokuvaa mukaileva kakkaava varpusparvi, joka ummetukseltaan haluaa ulostaa päällesi tyhmän leiman.

Sillä samalla hetkellä kun varpusparvi ulostaa, se myös pörhistelee sulkiaan. ”Me olemme niin fiksuja ja tuo on niin tyhmä.”

Meillä on kauhea tarve osoittaa, että ajattelumme on kirkkaampaa kuin muiden ja samalla luvattoman alhainen kiinnostus yrittää ymmärtää syvemmin itsellemme ikäviä totuuksia.

Minusta tuota Villeä tarvitaan edelleen auttamaan meitä. Tarvitaan edes joku, joka osaa kysyä, mitä teet kun kuulet jonkin uuden näkemyksen? Jätätkö tien ennalleen vai rakennatko osan uudesta tiestä vanhan päälle silloinkin, kun sen vuoksi joudutaan tekemään turhalta näyttävä mutka?

Vai rakennatko kokonaan uuden tien?