Lapsivihamielinen Suomi

Ylivoimaisesti suurin osa synnytysikäisistä Twitter -seuraajistani ei halua tuoda lisää lapsia tähän maailmaan. Tämä selviää alkujaan vain kevennykseksi ajattelemastani kyselystä.

Minulla on tätä kirjoittaessani 4243 Twitter -seuraajaa, joista 74 % osuu synnytysikäisiin ikäryhmiin 18 – 44 vuotta. Vanhin tuttavapiirissäni oleva ensisynnyttäjä oli tietääkseni 45 -vuotias lapsen saadessaan. Kyselyni vilahti 10500 käyttäjän kuvaruudulla ja siihen reagoi 778 lukijaa joista lopulta vastasi 375.

Kysymykseni oli: ”Mikä on suurin syy siihen, että sinulla ei ole lapsia, niitä on vain yksi tai he ovat tulleet vasta myöhemmällä iällä?”

Vastausten yhteenveto on julmaa katsottavaa.

78 % vastanneista oli sitä mieltä, että heidän ”lapsilukunsa” on 1 tai vähemmän, johtuen joko työn tai opiskelun yhteensovittamisen ongelmista, taloustilanteesta tai siitä, että he yksinkertaisesti haluavat elää vapaampaa elämää. Viime mainitun mainitsi syyksi tasan 50 % vastanneista. 22 % vastasi, että ongelma on siinä, että lasta on vaikea saada.

Koska kysymykseni oli tarkoitettu enemmän hupailuksi, en alunperinkään tehnyt siitä tieteellisesti täysin validia, mutta siitäkin huolimatta vastausten jakautuminen hätkähdyttää.

Meillä on puhuttu alhaisesta syntyvyydestä, mutta se ei tunnu aidosti paljoa kiinnostavan

Tiedän että meillä on ihmisten kohtaanto-ongelmia. Esimerkiksi miehistä yhä suurempi osa ei tule lainkaan isäksi ja vähän koulutetuilla naisilla syntyvyys on viime aikoina laskenut. Meillä on epävarmoja työsuhteita. Työhön sitoutumiselta odotetaan välillä kohtuuttomuuksia ja suuria joustoja. Kaupungistumisen seurauksena suvut hajaantuvat laajalle ja esimerkiksi perinteiset isovanhempien tukiverkostot hajoavat. Isovanhemmat ovat myös aiempaa vanhempia saadessaan lapsenlapsia ja siksi heidän terveytensä ja jaksamisensa lastenhoitajina ei enää ole niin suurta kuin ennen.

Samaan aikaan lasten kanssa elämisestä on tullut suunnitelmallista tiedettä ja sääntöjen viidakkoa. Lapsiin ei suhtauduta osana elämää, vaan heihin ja heidän vahempiinsa kohdistetaan niin valtava määrä odotuksia, että niitä ei voi kukaan koskaan täyttää. Aina tulee joku poikkeus, joka rikkoo kuvan täydellisen perheen täydellisten lasten täydellisestä lapsuudesta.

Me olemme oikeasti pelotelleet itsemme lapsettomiksi, mitä kirjoitin eräässä toisessa artikkelissa vastikään.

Ymmärrän, että kaikki eivät halua lapsia. En lähde moittimaan kenekään valintaa, enkä etenkään osoittelemaan niitä, jotka ovat lasta halunneet, mutta syystä tai toisesta haave tuntuu kaukaiselta tai se on jo haudattu.

Mutta en ymmärrä yhteiskuntaa, jossa lapsi nähdään elämän haittana tai ongelmana. Elämälle voi olla erilaisia tarkoituksia, mutta niistä yksi on ihmisyyden ja suvun jatkuminen. Siinä vaiheessa kun yhteiskunta ajattelee näin laajasti, että lapset ovat ylimääräinen asia, eikä yksi elämisen tarkoituksista, yhteiskunta on menettänyt jotakin ratkaisevaa.

Se on menettänyt kosketuksen elämään ja uskon omaan tulevaisuuteensa.

Tässä lapsivihamielisessä Suomessa lapset nähdään kuluerinä, ravintoloiden rauhahäiritsijöinä, parisuhteen seksielämän tappajina, elämänkokemusten rajoittajana, työelämän jarruna, koulutuspalveluiden kulutttajina ja yleensäkin vaivana, elleivät sitten tajua nukkua tai pelata mobiiliipeliä omissa oloissaan.

Ihan oikeasti.

Emmekö me pysty yhtään parempaan? Olemmeko me vanhempina jo hukattu sukupolvi?

Tätä kirjoitettaessa meni 200 milligrammaa vastiketta ja sen lisäksi 15 minuuttia nukuttamiseen. Mutta silti tämä tuli valmiiksi ja saan kohta ottaa taas kupillisen kahvia ihan rauhassa.

 

Voiko älyllinen eliitti voittaa talouseliitin?

Suuri osa amerikkalaisesta talouselämään liittyvästä tutkimuksesta on tehty superrikaiden rahalla vahvistamaan heidän toivomiaan kehityssuuntia. Ilmiötä kutsutaan nimellä ”Ideas Industry”.

Tästä aiheesta kirjoittaa David Sessions New Republic -lehden artikkelissa The Rise of Thought Leader. Artikkelissa on useita mielenkiintoisia esimerkkejä, joista mieleen jäi esimerkiksi Clayton Christensenin teoria disruptive innovation, jota on jossakin määrin pidetty markkinoiden muutoksen lakina.

Christensenin teoriaa toistettiin lähes sokeana kahdenkymmenen vuoden ajan, kunnes historioitsija Jill Lepore vuonna 2014 julkaisi artikkelin The New Yorker -lehdessä ja osoitti, että Christensenin teoria ei ollut aukoton.

Tekoälyn ja muun teknologian huiman nopea kehitys, uusien superrikaiden synty ja entistenkin rikkaiden rikastuminen entisestään ovat johtaneet lähes sokeaan uskoon siitä, että teknologia ja maailman varallisuuden kasvaminen ovat ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta ainoa ratkaisu. Uskotaan jopa siihen, että demokratia kannattaa antaa koneille, koska ne ovat pian ihmistä viisaampia.

Tämä on niiden puhetta, jotka haluavat oman sijoituksensa (sijoitus tietopääomaan tai liiketoimintaan) voittavan kisan maailman herruudesta.

Omistusten keskittyminen on puolestaan vaikuttanut poliittisen päätöksentekoon. Superrikkaiden rahoittamat ajatushautomot ja lobbarit voivat ohjata valtansa avulla tutkimusta. Esimerkiksi BP oli maksanut yliopistotukimuksen, jonka johtopäätös oli se, että Deepwater Horitzon -öljynporauslautan aiheuttamat vahingot eivät olleet niin suuria kuin yleisesti luultiin.

Yhä pienempi osa USA tutkimuksista on riippumattomia ja isoa osaa tutkijoista syytetään Sessionsin mukaan ajatustensa myymisestä. Yleisölle kerrotaan talouseliittiä hiveleviä näkemyksiä, koska yhä suurempi osa rahasta tulee heiltä. Ja kuinka ollakaan, sama eliitti antaa painetta poliittiselle päätöksenteolle siinä, että julkista rahoitusta pitää muutenkin leikata, koska se estää vapaata kilpailua.

Tuo kaikki siis tapahtuu USA:ssa, ei meillä.

Vai miten se olikaan? Kuinka monta täysin kirkasotsaista puhetta on pidetty esimerkiksi disruption kaikkivoivasta lumoavasta voimasta taloudelliselle kehitykselle? Disruptio on se syy, miksi muuten niin fiksusti toimivat vaikuttajat saattavat innostua vaikkapa lain harmaalla alueella toimivasta Uberista.

Oleellinen kysymys on se, voidaanko tällaista kehitystä pysäyttää? Onko mahdollista, että tutkimus olisi riippumattomampaa ja ihmisille tarjottaisiin monipuolisempaa ja objektiivisempaa tietoa? Sitä kysytään David Sessionsin artikkelissakin.

Sessionsin mukaan se on mahdolista, mutta se vaatii tutkimusyhteisöjen tiiviimpää yhteistyötä.

Meilläkin puhutaan siitä, kuinka asiantuntija tulee ja pilaa hyvän politiikan. Entä jos se olisikin niin, että asiantuntija saa meidät ajattelemaan vielä kerran ja vielä paremmin? Entä jos asiantuntijat sparraisivat myös toisiaan entistä enemmän? Se ei ole mahdollista yhden ihmisen voimin, vaan siihen tarvitaan yhtä suuri vastavoima, kuin nyt on toisellakin puolella.

Tasavahvat keskustelukumppanit olisivat ehkä politiikankin voitto.

Puhumattakaan ihmisten tulevaisuudesta.

Radikaalit ihmiset

Ihmisen kehityksen keski-iällä, eli siinä kolmenkympin jälkeen ja ennen viisikymppisiä, tulee helposti uskoneeksi, että elämän rohkeat vuodet ovat auttamattomasti takana. Joku Twitter tuttu taisi tästä jakaa juuri päivityksenkin ajatuksella, että Volvon ostettuaan hän kaipaa takaikkunaan tarraa, jossa viitataan jotenkin elettyyn villiin nuoruuteen.

Kuinka pahasti tuossa elämänasenteessa voidaankaan olla pielessä. Henkinen keski-ikä koettelee juuri ruuhkavuosiaan kärsiviä työsuhdeauton tai fixin omistajia, joilla on pienet lapset ja pakollinen tarve tehdä kaikkea, jolla kuuluu joukkoon. Elämä kolmekymppisestä noin viisikymppiseksi on ihmiselämän keskinkertaisinta elämää, jossa taistellaan laumaan kuulumisen ja oman ajattelun välimaastossa, ellei sitten satu olemaan poikkeusyksilö.

Älkää nyt vain ymmärtäkö väärin, että aliarvioisin perheen ja uran rakentamista. Päinvastoin. Ne ovat elämän peruspilaireita, joiden avulla se seuraava elämänvaihe on helpompaa ottaa vastaan, kun se vääjäämättä tulee kohdalle.

Jossakin tutkimuksessa vuosia sitten todettiin, että tavallisimmin ihmisen onnellisuus lähtee lähes pysyvään nousuun hänen täytettyään 45. Se johtuu siitä, että useimpien kohdalla pakollinen näyttämisen ja saavuttamisen tarve katoaa ja tilalle tulee elämä.

Radikaaleimpia ja hulluimmalla tavalla rohkeita ihmisiä ovat ne, jotka näkevät, että elämä itsessään on jo ihmeellinen asia. Kaikki mitä itse elämisen lisäksi tulee, on bonusta.

Nykypäivänä kaikkein radikaaleinta onkin se, että jaksaa miettiä elämää muutenkin kuin pintakiillon ja ryhmään kuulumisen kautta ja sen sijaan käyttää ihan omia aivojaan oman elämänsä valinnoissa.