Olemme keskustelun kehitysmaa

Tällä viikolla Suomi Areenassa pidetään valtava määrä puheenvuoroja, jotka puhuttavat aikansa ja vaipuvat unholaan ennen kuin päästään itse asiaan.

Suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun ydinongelma on siinä, että se alkaa räväkästi aamulla, saavuttaa lakipisteensä luonasaikaan ja unohdetaan illalla. Ellei kyse ole omaan henkilökohtaiseen elämään vaikuttavasta asiasta. Silloin se voi johtaa vihaiseen purkaukseen vielä huomisaamuna.

Siviilisäädystä, koulutuksesta ja asemasta riippumatta, suomalainen keskustelija reagoi asioihin vain, jos hänet suututtaa. Ja jos hän suuttuu, turhan usein hän käyttäää kaiken energiansa vain siihen, että osoittaa vastapuolen väitteet vääriksi.

Suuttujia löytyy paljon niin poliittisista päättäjistä, johtajista kuin tavallisesta kansastakin. Suuttuminen on geeneissä ja entisaikojen painin ja nyrkkitappelun sijaan nyt käytetään sanan säilää osoittamaan kuka on kuka. Sosiaalisessa mediassa todellinen kukkojen kukko tai tasapuolisuuden nimissä kanojen kana on se, jolla on varaa sulkea yksittäinen keskustelija pysyvästi ulkopuolelle pelkästään sen perusteella, että hän on tyhmä tai käyttää liian suorasukaista ja rahvaanomaista kieltä.

Meidän poliittinen kulttuurimme, yhteiskunnallinen kehityksemme ja sitä kautta kansallinen menestyksemme on yhä enemmän kiinni siitä, kuinka osaamme keskustella eri ihmisryhmien kanssa. Se tuo suuria paineita uuden keskustelukulttuurin luomiselle.

Ns. eliitin on ymmärrettävä, että silloin tällöin heidän tapansa puhua asioista on täyttä hevon itteänsä ja sitä on samasta syystä ihan oikeutettua arvostella. Samalla ns. rahvas voi välillä laskea kolmeen, tietysti mielummin jopa kymmeneen, ja jättää ne kaksi v:tä ja -tanaa kirjoittamatta. Vaikka kaikki tietävät, että ei saa provosoitua, kun provosoidaan, niin melkein kaikki provosoituvat kun heitä provosoidaan

Puheviestinnän professori Pekka Isotalus kirjoitti tällä viikolla blogin, jossa hän antaa ohjeita parempaan kansalaiskeskusteluun. Se on hyvä avaus. Itse asiassa se ei ole mikään uusi avaus, vaan jälleen muistutus siitä, että keskustelussa menestyminen on kiinni aika yksinkertaisista asioista.

Omat ohjeeni ovat seuraavat:

  1. Kunnioita vastapuolen ihmisyyttä, vaikka olisit eri mieltä hänen ajatuksistaan
  2. Yritä ensin ymmärtää miksi toinen ajattelee niin kuin sanoo ajattelevansa, vasta sen jälkeen on aika arvioida, onko hänen ajatuksessaan mitään järkeä.
  3. Kokeile voiko toisen ajatuksesta jatkaa ajatusta vielä eteenpäin ja mieti syntyykö sen seurauksena jotakin vielä fiksumpaa.
  4. Hae yhteistä hyvää. Vastustajallakin on usein samoja tavoitteita, mutta ne peittyvät raflaavien otsikoiden taakse
  5. Koeta ymmärtää, että hyvin todennäköisesti sinäkään et olisi lukenut tätä blogia, ellet olisi saanut tämän blogin otsikosta pientä ylimääräistä adrenaliinilisää.

Espoolaisten kallis omakotiunelma

Espooseen ei kannata tehdä Helsingin tasoista julkista liikennettä, koska Espoossa asutaan edelleen kuten maalaiskunnassa. Se ei ole mikään ihme, sillä Espoosta tuli koostaan huolimatta kaupunki varsin myöhään, vasta vuonna 1972.

Viime vuosina on taivasteltu Länsimetron rakentamisongelmia. Rakennusprojekti on viivästynyt kerta toisensa jälkeen. Vähemmän on taivasteltu sitä, että Länsimetro on esiintynyt suunnitelmissa jo vuodesta 1968 alkaen, mutta poliittisesti sen hyväksyminen tuli mahdolliseksi vasta 2008. Siitäkin huolimatta Espoossa haluttiin lyhyemmät metrolaiturit. Liekö pelkona, että muussa tapauksessa liian moni kokisi metron käteväksi liikkumismuodoksi?

Toisaalta kuka nyt metsään metroa rakentaisikaan? Espoo on nimittäin yksi metsäisimmistä ja peltoisimmista kaupungeista, vaikka Nuuksion erämaaalue jätettäisiin pois. Espoo on pala amerikkailaista esikaupunkiunelmaa, josta ajetaan kahdeksaa kaistaa kohti kaupunkia ja kaikki kiroilevat autoissaan, mistä nämä ruuhkat oikein syntyvät.

Olen asunut viisi vuotta espoolaisella pientaloalueella. Silloin perheessä oli pakko olla kaksi autoa, koska heti asunnon (paritalo) valmistumisen jälkeen bussipysäkkiä siirrettiin kauemmaksi, yli kilometrin päähän ja lähin kauppakin oli silloin yli 3 km:n päässä. Lasten tarha oli 3 km eri suunnassa kuin muu elämä ja harrastuksiin oli henkilöautollakin 20-30 minuutin matka.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että ihmiset asuvat omakotitaloissa. Olen syntynyt omakotitaloon ja asunut sellaisessa hyvän lapsuuden ja edelleen unelmoin siitä omakotitalosta Kaivopuistossa, johon minulla ei ole varaa. Mutta minä vastustan sitä, että omakotiunelman vuoksi kaupungista tehdään maalaiskylien verkosto ja Ruoholahti ja moni muu paikka Helsingissä on sen seurauksena automerta.

Helsingissäkin on paljon pientaloja, mutta pientaloalueet ovat kerrostaloalueiden vieressä ja keskellä. Sen seurauksena lähes kaikista kaupunginosista pystytään tarjoamaan sujuva julkinen liikenneyhteys. Helsingissäkin toki on katvealueita, mutta ei kovin paljoa.

Espoolainen unelma omakotitalojen saaristosta on kallista kansantaloudelle. Espoolainen ajaa paljon autollaan ja hänen työmatkansa on samasta syystä usein vaivalloinen. Sitä on toki ikävä myöntää kun siellä asuu.

Metron rakentaminen Espoon suuntaan on kuitenkin hieman yllättäen myös tiivistänyt esimerkiksi Tapiolan, Espoon urheilupuiston, Olarin ja Matinkylän rakentamista. Espoossakin on alettu luomaan ihan kaupunkimaisia alueita.

Ehkä Espoostakin tulee vielä joskus kaupunki. Ajatteluaan myöten.

Rakas auto – suojakuori pahalle maailmalle

Ajokortti ja sitä kautta oikeus ajaa omaa autoa, oli nuoruudessani yksi tärkeimmistä aikuistumisriiteistä. Olen syntynyt alkuvuodesta ja muistan vieläkin, kuinka etuoikeutetulta tuntui, kun olin ensimmäisten luokkakavereiden joukossa, joilla oli oikeus ajaa autoa.

Siinä kun minun sukupolvelleni Nokialla, auto oli vapauden ja itsenäisyyden symboli, nykyiset nuoret eivät ainakaan kiirehdi sen ajokortin kanssa. Koko maassa alle puolet nuorista hankkii ajokortin heti 18 -vuotiaana ja Helsingissä vain 30 %.

Moni heitä vanhempi ihminen ei voisi kuvitellakaan elämää ilman autoa. Erityisesti keski-ikäisille auto ei ole ainoastaan kulkuväline, vaan myös iso osa identiteettiä. Monen mielestä jopa olet sitä millä ajat.

Esimerkiksi kun itselläni oli hieman madallettu, erikoisvanteilla varustettu iso BMW, sain huoltoasemalla kuulla ihan suoraa kettuilua tuntemattomalta keski-ikäiseltä VW Golf mieheltä. Autoni kävi selvästikin hänen sieluunsa.

Perheellisen on vaikea elää ilman autoa muualla kuin Helsingissä.

Autoiluun liittyvä juupas-eipäs keskustelu on itse asiassa suurelta osin keskustelua Helsinki vastaan muu maa. Olen asunut Helsingin lisäksi Nokialla, Pirkkalassa, Tampereella, Espoossa ja Lahdessa. Näistä ainoastaan Helsinki tarjoaa niin hyviä vaihtoehtoja autoilulle, että täällä en pidä auton omistamista minkäänlaisena välttämättömyytenä.

Luovuin autosta muutama vuosi sitten.

Helsingin liikennettä on jopa monen espoolaisen vaikea ymmärtää. Espoon sisäinen liikenne on Helsinkiin verrattuna surkeasti järjestettyä. Siksi Helsinkiin tullessaan espoolaiset istuvat edelleen mielummin omissa autoissaan kehätiellä, Länsiväylällä ja Ruoholahden sumpussa kuin astuvat heidän ohitseen bussikaistaa porhaltavaan bussiin. Bussissa he eivät enää olisi oman autonsa suojakuoren sisällä ja omien aikataulujensa herroina turvassa pahalta maailmalta. Lisäksi he joutuisivat liian lähelle muita ihmisiä.

Ymmärrän oikein hyvin elämää Kehä 1:n ja jopa Kehä 3:n ulkopuolella, mutta kuinka moni oikeasti ymmärtää elämää sen sisäpuolella?

Entä jos Helsingin tapa järjestää julkinen liikenne onkin parempi vaihtoehto kuin muiden kaupunkien pakottava malli auton omistamiseen?