Valtion korjaaminen jeesusteipillä

Minulla on ristiriitainen olo suomalaista elinkeinopolitiikkaa kohtaan. Keskeisimmät poliitikkomme puhuvat juhlapuheissaan moderneista asioista, mutta jotenkin heidän toiminnastaan paistaa hyvin vanhanaikainen ajattelu.

Liikenneministeriöstä kyllä tulee vetäviä visioita, mutta niitä ei ole myyty etukäteen riittävästi. Hallitus kyllä tukee uusia asioita elinkeinotoiminnassa, mutta kaikessa tärkeydessään biotalous ei ole se seuraava Nokia. Kaivostoimintakin pelastetaan ja ympäristötuhoja saadaan kuriin, mutta uusi yhteistyökumppani osoittautuu melkoiseksi maineriskiksi. Uusien digitaalisten liiketoimintojen kehittämisestä puhutaan juhlapuheita, mutta teknolgiainovaatioiden määrä ja Tekesin rahoitus ovat laskussa ja innovaatioistakin suuri osa jää kaupallistamatta. VTT:kin miettii parhaillaan parasta mahdollista tapaa hyödyntää valtavaa keksintösalkkuaan. Koulutuksesta ja tutkimuksesta nipistetään, vaikka tiedetään että huippuinnovaatiotoiminta vaatii huippuosaamista. Kaiken kukkuraksi valtio ei ole edes kyennyt muuttamaan huonosti toimivaa julkisten hankintojen kilpailutusta, jossa usein on enemmän etua siitä, että tarjotaan vanhaa koeteltua ratkaisua kuin uutta ja parempaa.

Kaiken pohjalla taitaa olla se, että politiikasta puuttuu visio. Visio on joko liian kaukana tai sitten pohditaan vain niitä asioita, millä annetaan vanhoille malleille vielä hetki hengähdysaikaa. Työnantajajärjestöt puhuvat siitä, että työntekijöille tarjotaan liikaa turvallisuutta ja työpaikkoja ei siksi täyty. Sama tilannehan on yritystoiminnassa. Vanhoja malleja tuetaan uuden kustannuksella. Miksi niille pitää tarjota turvallisuutta, jos niissä työskenteleville työntekijöillekään ei tarjota?

Tiedän että asiat eivät ole helppoja

Ensinnäkin poliitikolla on oltava visio, jonka myös muut poliitikot ostavat. Ja jotta he ostaisivat, siinä ehdotuksessa pitää olla paljon hyvää ja uskottavaa. Usein sitä hyvää tuntuu löytyvänkin, mutta uskottavuuden kanssa on haasteita.

Niitä uskottavuushaasteita on mahdollista lievittää sillä, että asioiden taustoittamisessa olisi vähemmän puoluepolitiikkaa. Se on toki aika tiukka tikki. Kun sinne politiikkaan ja tiettyyn puolueeseen mennään usein siksi, että itselle ja puolueelle tulisi mahdollisimman paljon valtaa. Poliittinen valmistelu vain näyttää olevan siksi tiensä päässä, että poliittisilta puolueilta puuttuvat visiot. Kun visio puuttuu ja tarjolla olevasta tiedosta valitaan se parhaimmin tarkoitukseen sopiva, niin opportunismi ja jeesusteipillä paikkaaminen korvaa kunnollisen remontin.

Tiedeyhteisökin voi kyllä herätä

Tässä kaikessa tiedottomuuden tilassa tiedeyhteisö on pudonnut yhteiskunnallisen keskustelun kakkosvitjaan, kun sen on syytä olla ihan keskellä. Ei niin, että tiedeyhteisö sanoo mitä pitää tehdä, vaan että tiedeyhteisö kommunikoi näkemyksiään niin selkeästi, että asiat menevät perille ja osataan tehdä hyviä päätöksiä.

Olin marraskuussa puhumassa yliopistoväelle viestinnästä. Paikalla olleista vain muutamat olivat ammatillisesti aktiivisia jossakin sosiaalisen median kanavassa. En edes viitsinyt kysyä miksi välttelevät. Ainakin ennen se johtui siitä, että rahvaan kielelle vaihtaminen vaarantaa kuulemma tieteellisen täsmällisyyden.

Katsokaa nyt tieteilijät mitä siitä seuraa, kun te olette ulkona keskustelusta. Onko se sitten parempi, että varsin paljon puhutaan ihan pehmoisia eri asioista? Kukaan ei kohta osaa erottaa kunnolla mietittyä asiaa oman edun tavoittelun vuoksi kerrotusta valitusta totuudesta. Oletteko huomanneet, että siellä missä ihmiset ovat, suurinta ääntä käyttävät yleensä bisneksen ja talouden ”kokemuksellisuuteen perustavat asiantuntijat”.

Meillä ollaan niin kovasti huolissaan siitä, että uskomushoidot pilaavat ihmisten terveyden. Mutta siitä ei niin suurta porua pidetä, että monia ratkaisuja parempaan huomiseen haetaan uskomusreseptien avulla.

Kun maailmaa rakennetaan uskomuksilla, syntyy ristiriitoja. Siinä sitä on sitten kiva jutella siitä, kuinka keskustelu on taas polarisoitunutta ja kaikki puhuvat toistensa ohi.

Toki onhan meillä sekin vaihtoehto, että heitetään kaikki hyvän tuurin haltuun, niin hyvä tulee.

 

Näin työnnät jauhot fundamentalistin suuhun – ja opit itsekin

Haluatko päästä eroon ikuisista juupas – eipäs väittelyistä minkä tahansa aihealueen kiihkoilevan fundamentalistin kanssa? Jos tahdot, niin kokeile väittelyn sijaan keskustelua. Se nimittäin pakottaa molemmat osapuolet miettimään omien faktojen todenperäisyyttä, merkitystä ja toteuttamiskelpoisuutta uudella tavalla.

Kaikkein tärkein työkalu konfliktien ehkäisyyn on kysymysten esittäminen. Kolmella kysymyksellä pääsee jo pitkälle. Mitä, miksi ja miten saa yleensä aika hyvinkin varustautuneen polvilleen. Asiaa oikeasti miettineen kanssa se taas voi johtaa keskusteluun, jossa molemmat oppivat.

Kun siis törmäät omituiseen tai provosoivaan väitteeseen, niin mieti hetki ja käytä vastaväitteen sijaan aluksi vaikka seuraavia kysymyksiä. Mitä tuolla tarkoitat? Mitä pitää tapahtua? Mitä pitää saada aikaiseksi? Todellinen fundamentalisti osaa vastata näihin kysymyksiin, mutta wannabee lopettaa siihen paikkaan ja alkaa jankuttaa tai sulkee sinut lopullisesti ”kaveripiiristään”.

Kun siirryt keskustelemaan siitä, miksi niitä asioita pitää tapahtua, saatat saada vastauksia, joita et olisi odottanut. Samalla vastaajakin joutuu haastamaan omaa ajatteluaan. Hän joutuu miettimään, onko hänen tavoitteensa aidosti tarpeellinen, selkeä ja realistinen. Miksi meidän pitää muuttua? Miksi meidän ei pidä muuttua? Miksi meidän pitää hyväksyä yhteinen hyvä? Miksi meidän pitää hyväksyä yksilön vapaus jossakin asiassa? Miksi yksilön vapautta pitää rajoittaa? Nämä ovat ratkaisevia kysymyksiä sen arvioimiseksi, onko esitetty väite tai tavoite edes sen arvoinen, että siitä keskustelemiseen kannattaa käyttää aikaa.

Jos olette jo päässeet kunnon keskustelun lähteille, niin ottakaa lopulta myös mukaan kysymykset, jotka alkavat ”miten”. Miten asia pitää ratkaista? Miten saamme ihmiset mukaan? Miten voitamme vastustuksen? Miten käännämme keskustelun uudelle raiteelle? Tämä vaihe on jokaisen keskustelun todellinen kypsyystesti. Pystyvätkö keskustelijat esittämään keinoja, joilla he saavat mukaan muitakin kuin vain omat joukkonsa? Löytävätkö he tapoja viedä asioita eteenpäin niin, että vastustajakin siitä innostuu?

Viimeisestä vaiheesta ei kaikkien kannata ottaa huolta, koska aika harvoin edes keskustelun vaiheesta yksi päästään kunnialla läpi.

Antoisia (some)keskusteluita.

Räksyttävät tyhjäntoimittajat

Suomessa on edelleen hyväksyttävää räksyttää siitä, että muut ovat tyhmiä ja/ tai negatiivisia. Räksyttäjät yrittävät tällä konstilla nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Tosiasiassa tällaiset räksyttäjät ovat aivan yhtä tyhmiä, elleivät jopa tyhmempiä, koska he jakavat ratkaisukyvyttömyyttä edelleen, eivätkä katkaise negatiivisuuden kierrettä kun heillä on siihen mahdollisuus.

Ajoittain tuntuu siltä, että todellisia tyhjäntoimittajia ja negatiivisuuden lähteitä löytyykin sieltä missä on valta ja paljon vaihtoehtoja toimia viisaammin. Jos ei kykene kuin valittamaan, niin eikö silloin pidä olla hiljaa?

Tiedän että typeryyttä ja negatiivisuutta kohdatessaan syntyy suuri kiusaus antaa takaisin. Silloin kannattaa aina miettiä, onko fiksua antaa samalla mitalla takaisin, eli olla itsekin tyhmä, vai keksiä älykkäämpiä keinoja. Asian esittäminen negatiivisessa valossa on helpoin konsti saada julkisuutta, mutta yksikätinen tapa ratkaista asioita. Se osoittaa kommentoijastaan ainoastaan sen, että hänkään ei näe muuta kuin oman kädettömyytensä. Se joka haukkuu toista negatiiviseksi, on itsekin kyvyiltään keskeneräinen.

Negatiivinen lähestymistapa saattaa johtua siitä, että negatiivisuuden huomaaminen itsessä ja siitä poisoppiminen on kovaa työtä.

Ensimmäiseksi on opittava ratkaisemaan ongelmia. Löydettävä syyttelyn tilalle uusia luovia tapoja avata solmuja niin, että syntyy yhteisymmärrystä. Monessa keskustelussa tulee aina se kohta, jossa joku etsii kuumeisesti syyllistä. Syyllisten hakeminen sopii insinööreille, jotka ovat tottuneet siihen, että ensin etsitään koneen viallinen osa ja sitten korjataan tai vaihdetaan se.

Ihmisten kanssa ongelmiin keskittyminen ja syyllisten etsiminen johtaa lisäsyytöksiin ja ongelmien paisumiseen. Inhimillisenä olentona ihminen pyrkii aina puolustautumaan ja syytösten – puolustuksen ristitulessa itse pointti, parempaan lopputulokseen pääseminen unohtuu.

Ihmisille parempi tapa asioiden lähestymiseen on aloittaa siitä, mihin halutaan päästä. Olen kuullut monelta koulutetultakin vastaväitteen, että ei asioita voida ratkaista, jos ei tiedetä mikä on ongelma.

Kerron sen teille kahdella sanalla: KYLLÄ VOI!

Kun lähdetään siitä, että ongelmia kohdatessa mietitään aluksi toivottua lopputulosta, keskustelukin saa aivan uusia sävyjä. Meidän on pakko miettiä mitkä tavat ovat aiemmin vieneet asioita eteenpäin ja keskustella muiden kanssa myös uusista tavoista. Jo itse tavoitteen määrittely voi tapahtua yhdessä.

Jos käynnistämme ratkaisukeskeisen lähestymistavan syyttelyn sijaan, me myös sidomme ns. vastapuolen mukaan. Hän ei voi kunniallisesti kieltäytyä siitä, että hänelle annetaan mahdollisuus vaikuttaa. Hyvin usein se johtaa siihen, että löydetään yhteinen ratkaisu.

Afrikkalaiset ovat kehittäneet tämän ajattelutavan jatkoksi myös hyvän työkalun, eli Indaba -neuvottelutekniikan. Pariisin ilmastosopimus saatiin sen avulla aikaiseksi. Yksinkertaistettuna Indaba neuvottelutekniikka perustuu siihen, että isoja asioita käsitellessä neuvottelijat jaetaan pienryhmiin, joissa käsitellään ennalta päätettyä aihetta. Keskustelija käyttää siellä omaa henkilökohtaista mielipidettään ja jokaisen pienryhmän jäsenen on tarjottava oma ratkaisuehdotuksensa ja heidän on yhdessä löydettävä kompromissi. Ilmastokokouksessa tällä menetelmällä ratkaistiin joitakin vaikeitakin asiakokonaisuuksia 30 minuutissa.

Tämä osoittaa meille hyvin konkreettisesti sen, että ongelmista valittavat itse asiassa mutisevat enemmän siitä, että he eivät osaa ratkaista ongelmia, kuin siitä, että maailmassa on ratkaistavia asioita.

Indaban lisäksi maailmassa on lukuisa määrä muita, ihan tavalliseen keskusteluunkin hyödynnettäviä työkaluja.

Ratkaistavat ongelmat eivät lopu koskaan, mutta niitä voi kyllä ratkaista nykyistä helpommin.