Isoisätön elämä

Isäni ei saanut koskaan tietää omaa oikeaa isäänsä. Hän ehti kuolla ilman tätä tietoa. Isäni ei kuitenkaan ollut hänen äidilleen tuntemattoman hoidon lopputulos, vaan isyydestä on kyllä olemassa lastensuojelun päätös. Viranomaistiedon salaamissäännösten vuoksi saan kuitenkin sen tiedon käyttööni vasta 50 -vuoden kuluttua isoisäni kuolemasta.

Lapsena en ajatellut asiaa sen kummemmin. Minulla ei ole koskaan ollut isoisää ja isoäitikin vain äidin puolelta. Ei sitä osannut sen kummemmin ajatella. Mutta mitä pidemmälle olen elänyt, sitä enemmän olen kaivannut sitä tietoa. Yrittänyt ymmärtää kuka minä oikeasti olen.

Tiedän isoäitini elämästä jotakin. Se on asettanut vain lisää kysymyksiä. Miksi asia salattiin, miksi se oli häpeällistä? Erään uskottavan päättelyketjun perusteella kyseessä voisi nimittäin olla henkilö, joka tunnetaan myös muista aviottomista lapsista.

Olen usein miettinyt sitä, mikä on aikuisen ja mikä lapsen oikeus? Onko isän suojeleminen tärkeämpää kuin lapsen oikeus tietää juurensa? Miksi lapsen äiti suostuu olemaan hiljaa lapsen isästä? Miksi hän tekee sen vielä lähes vastikkeetta? Isäni äiti oli köyhä ja kuoli köyhänä.

Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että vähäiselläkin juurettomuudella on merkitys. Ei ole kyse vain siitä, kuka oli tuo fyysinen ihminen, vaan myös niistä arvoista, joita hänen kauttaan siirtyi eteenpäin. Isäni oli duunari, mutta samalla keskimääräistä älykkäämpi ja sivistynyt monella tapaa. Tämä ei ole vain minun subjektiivinen arvioni, vaan sitä todistavat myös hänen kanssaan toimineet ihmiset. Sitä todistavat myös hänen saamansa vastuulliset tehtävät ja presidentin myöntämä ansiomerkki.

Mitä enemmän mietin isääni, sitä enemmän mietin isoisääni, josta en tiedä mitään. Enkä tiedä, koska saan tietää hänestä, kun en tiedä, koska hän oli syntynyt ja koska mahdollisesti kuollut. Teoriassa hän voisi jopa olla edelleen elossa.

Isyysasia ei ole mikään pikkujuttu.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *