Tyhmien kysymysten esittäminen

Kuinka paljon pidemmälle ihmiskunta pääsisi, jos tänä digitalisaation aikana opittaisiin kysymään kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta kymmenen sekunnin googlauksella?

Erityisesti Twitter on täynnä keskustelunavauksia, joihin asiallisesti vastaaminen ei vie aikaa kuin yhden nopean hakukonehaun. Keskustelujen tarkoituksena on usein saada vain aikaan keskustelua tyyliin ”kaunis päivä tänään, eikö totta?”.

Mitä meille ihmisille tapahtuisi, jos sen sijaan esittäisimmekin kysymyksiä ja käynnistäisimme keskustelunaiheita, johon koko vastaus ei löydykään apteekin hyllyltä? Asioita joihin vastaamiseen ei riitä yksi fakta, vaan monien asioiden yhdistäminen tai jopa sellaisen miettiminen, johon ei ole totuutta?

Kaiken elämässä ei tarvitse tietenkään olla totista. Eikä kaikkien asioiden esittämisen tarvitse johtaa ymmärryksen lisäämiseen. Silti ei voi olla miettimättä sitä, kuinka huonosti vielä osaamme käyttää sosiaalista mediaa. Kysymme toisiltamme kysymyksiä, joihin saa nopeammin vastauksen kysymällä koneelta. Ehkä tässä on se syy, miksi me ihmiset emme ole vielä laajassa mittakaavassa tajunneet maailmaa, johon olemme matkalla.

Meille on paljon enemmän hyötyä vaikkapa Sokrateen harrastamista tyhmistä kysymyksistä, jotka eivät ole tyhmiä. Sokartes opetti olemaan utelias tiedon lisäämisen vuoksi, ei siksi että kysyjä saisi vain huomiota.

Vanhalla kansalla on viisas lause. ”Yksi tyhmä voi esittää kysymyksen, johon miljoona viisasta ei kykene vastaamaan”. Olemme ihmiskuntana yhä lähempänä niitä hetkiä, jolloin juuri ne entisajan kaikkein tyhmimmät kysymykset ovatkin tärkeimpiä.

Mutta kuka jaksaa rasittaa aivojaan millään niin vaikealla?

Isoisätön elämä

Isäni ei saanut koskaan tietää omaa oikeaa isäänsä. Hän ehti kuolla ilman tätä tietoa. Isäni ei kuitenkaan ollut hänen äidilleen tuntemattoman hoidon lopputulos, vaan isyydestä on kyllä olemassa lastensuojelun päätös. Viranomaistiedon salaamissäännösten vuoksi saan kuitenkin sen tiedon käyttööni vasta 50 -vuoden kuluttua isoisäni kuolemasta.

Lapsena en ajatellut asiaa sen kummemmin. Minulla ei ole koskaan ollut isoisää ja isoäitikin vain äidin puolelta. Ei sitä osannut sen kummemmin ajatella. Mutta mitä pidemmälle olen elänyt, sitä enemmän olen kaivannut sitä tietoa. Yrittänyt ymmärtää kuka minä oikeasti olen.

Tiedän isoäitini elämästä jotakin. Se on asettanut vain lisää kysymyksiä. Miksi asia salattiin, miksi se oli häpeällistä? Erään uskottavan päättelyketjun perusteella kyseessä voisi nimittäin olla henkilö, joka tunnetaan myös muista aviottomista lapsista.

Olen usein miettinyt sitä, mikä on aikuisen ja mikä lapsen oikeus? Onko isän suojeleminen tärkeämpää kuin lapsen oikeus tietää juurensa? Miksi lapsen äiti suostuu olemaan hiljaa lapsen isästä? Miksi hän tekee sen vielä lähes vastikkeetta? Isäni äiti oli köyhä ja kuoli köyhänä.

Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että vähäiselläkin juurettomuudella on merkitys. Ei ole kyse vain siitä, kuka oli tuo fyysinen ihminen, vaan myös niistä arvoista, joita hänen kauttaan siirtyi eteenpäin. Isäni oli duunari, mutta samalla keskimääräistä älykkäämpi ja sivistynyt monella tapaa. Tämä ei ole vain minun subjektiivinen arvioni, vaan sitä todistavat myös hänen kanssaan toimineet ihmiset. Sitä todistavat myös hänen saamansa vastuulliset tehtävät ja presidentin myöntämä ansiomerkki.

Mitä enemmän mietin isääni, sitä enemmän mietin isoisääni, josta en tiedä mitään. Enkä tiedä, koska saan tietää hänestä, kun en tiedä, koska hän oli syntynyt ja koska mahdollisesti kuollut. Teoriassa hän voisi jopa olla edelleen elossa.

Isyysasia ei ole mikään pikkujuttu.

 

Aika on mittareista pirullisin

Jorma Ollila kirjoittaa omassa elämäkerrassaan, että noin 30 -vuotiaana hän mietti kuinka kaikki muut tutut olivat jo omalla urallaan, mutta hän ei ollut vielä varma omastaan. Lopulta hän saavutti taloudellisen itsenäisyyden ja halutessaan vaikka eläkkeelle jäämisen paljon aiemmin kuin kukaan hänen ikäluokastaan.

Mittaamme elämäämme usein ajassa. Kuinka nopeasti valmistumme, kuinka nopeasti saamme töitä, milloin saamme ylennyksen, milloin jäämme eläkkeelle. Olin kahvilakeskustelussa suomalaisen filosofin kanssa ja sanoin hänelle: ”Olen miettinyt, että terveyden sallisessa teen töitä ainakin 75 -vuotiaaksi saakka.” Hän nauroi minulle ja sanoi: ”Tuntuu hassulta, että joku minua nuorempi ajattelee uransa päätöstä. Itse olen 60 -vuotias, enkä ole vielä suunnitellut urani loppua.”

Vaikka olemmekin kuolevaisia, meidän on hyvä elää myös kuin olisimme kuolemattomia

Palvomme nuoruutta, koska se näyttää niin energiseltä ja siihen liittyy niin paljon kaikkea uutta ja kiehtovaa. Siksi jäämme siihen ansaan, että nuoruus on vain kehitysvaihe ihmisen elämässä. Nuoruuden loppuminen ei ole elämän loppuminen, vaan itse asiassa aivan toisinpäin. Nuoruus on sekaisin olemista, iän myötä se sekaisin oleminen tasaantuu ja elämään löytyy paljon muita mielenkiitoisia sävyjä.

Ja ihminen sitä paitsi elää nuoruuden parhaimmillaan vielä kahdesti uudestaan. Ensin 5 -kympin kriisinä ja seuraavan kerran vanhainkodin letkajenkassa.

Tällä viikolla törmäsin 91 -vuotiaaseen veteraaniin. Hän oli ollut yrittäjänä 80 -vuotiaaksi. Kuulemma oli aina vältellyt tietokoneita. Kolme vuotta sitten hän oli tutustunut tietokoneeseen, opetellut sen käytön ja on nyt somevirtuoosi. Suosituimmalla Facebook postauksella on ollut 14.500 lukijaa. Lisäksi hän vetää tuolijumppaa ja on ollut jo lukuisissa TV sarjoissa avustavana näyttelijänä.

Aina kun joku puhuu siitä, missä minkäkin ikäisenä pitää olla ja mistä asioista ihmisen pitää milloinkin olla kiinnostunut, voi esittää vastakysymyksen: ”Mihin asiaan perustat väitteesi?”

Sanoi minun tyttärenikin tässä vajaa vuosi sitten: ”Isä, ei tuon ikäinen voi urheilla noin paljon”

Ai ei voi vai?