Olen setämies – ja ylpeä siitä

Olen se monien keskusteluiden limainen setämies, joka ei suostu muuttumaan. Elän etuoikeutetun koulutetun valkoisen miehen elämää ja vittuilen kaikille niille, jotka haluavat kaventaa etuoikeuksiani.

Elän setämiesten kuplassa, jota ei saa puhkaista.

Meidän setämiesten kuplassa, lähes jokaisella noin 50 -vuotiaalla tutullani, on vastasyntynyt tai ainakin alle kouluikäinen/ ala-asteikäinen lapsi. Merkittävä osa meistä on aikuisena muuttanut pieneltä paikkakunnalta Helsinkiin ja rakentanut tänne uuden elämän. Täällä olemme tehneet ensin uraamme tavallisina toimihenkilöinä monenlaisissa työtehtävissä ja nyt istumme palkkioviroissa johtotehtävissä ja yrittäjinä.

Me setämiehet odotimme tätä nykytilannetta kauan, sillä aikanaan meidän tiellämme olivat tulppana suuret ikäluokat. He pitivät kiinni johtajanpalleistaan lujempaan kuin meidän mielestä olisi pitänyt antaa tehdä.

Nyt me setämiehet omalla vuorollamme vastustamme kaikkea kehitystä, että saisimme pitää omat paikkamme mahdollisimman pitkään.

Omalta osaltani vastustan muutosta ottamalla tiimiini yhtä paljon naisia kuin miehiä ja annan naisille vastuuta ja vapautta ihan samalla tavalla kuin miehillekin. Vastustan muutosta myös opiskelemalla jatkuvasti uusia asiota digitalisaatiosta. Johtamani konsulttiyritys yrittää tehdä kaikkensa, että yksikään suomalainen yritys ei uudistuisi. Perimmäisenä missiona on ymmärtää, miten meidät kaikki voidaan viedä takaisin kivikaudelle.

Vastustan muutosta myös viettämällä arjessani yhtä paljon aikaa 25 -vuotiaiden nais- ja miesopiskelijoiden kuin ikäisteni yritysjohtajien kanssa. Kaveripiiristäni leivottiin tänäkin keväänä useampi maisteri ja useamman opinnot ovat edelleen kesken.

Itsekin olen viimeisen viiden vuoden aikana opetellut uuden ammatin, ihan vain siitä syystä, että vastustan maailman muutosta. Samasta syystä otin tänä keväänä myös vastaan johtajan tehtävän, johon en alunperin edes hakenut. Se on minun kirkkain mahdollisuuteni pysäyttää kaikki kehitys, sillä kehitys ja muutos ovat pahinta mitä setämies voi kuvittella.

Äijäily ja kehityksen jarruttaminen ovat setämiehen elämäntehtäviä.

Matkan varrella olen monta kertaa saanut turpiini. Olen saanut potkut, ollut käytännössä konkurssissa, kokenut avioeron ja tuhonnut kaverisuhteita. Mutta nyt saavutettuani 50 -vuoden iän, huomaan yhtäkkiä eläväni uutta kevättä. Vuosia kestäneet raskaat investoinnit omaan elämään voivatkin muuttua kannattaviksi vielä ennen eläkeikää, joka koittaa jossakin 80 -vuotiaana.

Me setämiehet olemme pelottavia, koska meillä on mielipiteitä ja me saamme usein äänemme kuuluviin. Varsin moni sanookin, että me emme saisi sanoa omia ajatuksiamme julki, koska me olemme etuoikeutettuja. Me olemme etuoikeutettuja, koska meillä 20-30 vuoden kokemus ja sen mukanaan tuoma etumatka. Se on opettanut meille, miten omaa valtaa kannattaa käyttää ja me myös tunnemme toisia setämiehiä, joilla on valtaa ja yhdessä me voimme estää mitä tahansa.

Tarvittaessa vaikka pysäyttää maapallon pyörimisliikkeen

Tiedän että me setämiehet olemme joskus ärsyttäviä kaikkitietävyydessämme, itsetunnossamme ja kaikkivoivassa vallantunteessamme. Mutta vaikka minä antaisin täyslaidallisen mille tahansa yltiöpäisenä pidetylle fanaattisuudelle, säästäkää edes minun kaverini vihaltanne. Ei ole heidän vikansa että me olemme setämiehiä ja minä olen tällainen ikävä poikkeus.

Tulkitkaa tämä ihan millä tavalla tahansa, mutta älkää vetäkö syyttömiä setämiehiä osallisiksi. Sanokaa vaan suoraan, jos minä olen dorka…:)

 

Somen Grand Slam

Päätin kesän aikana toteuttaa sosiaalisen median Grand Slamin, eli käydä tiukkaa keskustelua uskonnosta, lasten hankkimisesta ja kasvatuksesta, maahanmuutosta sekä feminismistä. Ne ovat tunnetusti somen räjähdysherkimpiä aiheita.

Olen nyt käynyt nämä kaikki neljä keskustelua pitkän kaavan mukaan ja ensimmäiset tuntemukset ovat ristiriitaisen innostuneet.

Kaikki keskustelut, paitsi keskustelu feminismistä, päättyivät parempaan ymmärrykseen toistemme ajatuksista ja yleinen tunnelma oli toisiamme kunnioittava. Ymmärsimme paremmin mistä eri näkökulmat tulivat ja pystyimme punnitsemaan toistemme näkemyksiä monelta kantilta.

Positiivisin yllätys oli se, että maamme pahimpana räyhänhenkinä pidetyt maahanmuuttovastaiset olivat valmiit tulemaan äärimmäisistä näkemyksistään pari piirua maltillisempaan suuntaan ja hyväksymään myös heille vähän vieraampia ajatuksia.

Negatiivisin kokemus oli se, että arvostellessani feminismin hyökkäävää julkikuvaa, minua kohtaan hyökättiin henkilökohtaisuuksilla ja yksikään toinen keskusteluketjussa oleva ei sitä myöskään tuominnut. Päin vastoin. Muutamista kommenteista päätellen, he näyttivät pitävän kyseisiä purkauksia oikeutettuna.

Kaikki keskustelut käytyäni voin sanoa, että se joka väittää, että keskustelu on vaikeaa tai jopa mahdotonta, voi useammin syyttää ongelmasta itseään kuin muita. Aina kun keskustelija on valmis ymmärtämään vastapuolen ajatuksia ja menemään häntä pari askelta vastaan, avautuu uusia mahdollisuuksia puhua entistä syvemmin ja avoimemmin ja lopulta havaita yhteisiä tavoitteita.

Suomalaisella keskustelukulttuurilla on mahdollisuutensa. Opetellaan parempaa keskustelua ja käytetään sen tuomat mahdollisuudet lisätä yhteistä ymmärrystä.

Kirjoitan jossakin vaiheessa syvemmän analyysin siitä ,mitä nämä neljä keskustelua opettivat.

Nyt pidän täältä Image blogista ainakin viikon tai parin tauon.

Uhriutuvat somen nakkikioskitappelijat

Yksi somessa esiintyvistä mielenkiintoisista personallisuustyypeistä on henkilökohtaisuuksiin menevä nakkikioskitappelija. Hän on ihminen, jolla on niin paha olo, että asiallisestikin keskustellessa, hänellä on välttämätön tarve hyökätä henkilökohtaisuuksilla kesken keskustelun.

Kuten moni varmaan tietää, aggressio nakkikioskilla syntyy yleensä laskuhumalan huuruissa, jolloin alkaa tajuta lopullisesti, että oma ilta on mennyt persiilleen ja kaverilla näyttää käyneen paremmin.

Somen nakkikioskirähinä johtuu usein siitä, että keskustelijan omat argumentit loppuvat, mutta hän haluaa silti näyttää edelleen laatikon kovimmalta tyypiltä. Yksi parhaimmista välineistä tähän käytökseen on Twitter, joka on nopea ja sinne voi halutessaan kerätä vaikka tappeluringin. Kun tarinan sankari jakelee sanallisia iskujaan, voivat ringissä olevat koulukiusaajakaverit huudella sivulta kannustuksia.

Sosiaalinen media tarjoaa pahimmillaan yhtä raadollisen tappeluympäristön kuin perinteinen nuorten miesten adrenaliini- ja testosteronipöllyinen nakkikioskijono. Yllättävän moni saa päivän orgasminsa siitä, että saa jaeltua henkilökohtaisia sanallisia iskuja toisen palleaan.

Somen nakkikoskitappelijan tarkoitus ei ole lisätä keskinäistä ymmärrystä tai rakentaa siltoja ihmisten välille, sillä hänellä paha olla. Sen sijaan, että hän hakisi pahalle ololleen muita ratkaisuja, hän haluaa osoittaa olevansa kovin kukko tunkiolla.

Onneksi suurin osa ihmisistä tajuaa ennen pitkää, että kaupungin kovimman tyypin paikka on alati vaihtuva. He jotka sen ymmärtävät, ymmärtävät myös sen, että parhaiten parempaa elämää syntyy rakentamalla luottamusta ja yhteisymmärrystä – ja katsomalla siellä peilissä olevaa ihmistä syvälle silmiin.