Valta ja vastuuttomuus

Isäni oli aikanaan mukana monenlaisissa väännöissä. Muistan hyvin, kuinka hän joskus kertoi millainen ihminen saa hänen arvostuksensa.

”Sellainen joka toimii asemansa edellyttämällä tavalla”.

Hänen aktiivisimmat vuotensa osuivat 1960-70 luvuille, jolloin johtaja oli vielä johtaja ja duunari oli duunari. Siinä välissä olivat opettajat ja virkamiehet. Heitäkin katsottiin siihen aikaan vielä ylöspäin.

Jo lapsena näin sen, että kaikissa väännöissä oleellisinta ei ole se, kuinka paljon samaistun vastapuolen elämään, vaan kuinka hyvin hänen kanssaan saadaan asioita sovittua. Asiat riitelivät, eivät ihmiset tai heidän edustamansa ideologia.

Myönnän että saatan tässä nähdä vaaleanpunaisten lapsellisten lasien läpi. Se ei muuta miksikään sitä, että tämä oli se, minkä lapsena isältäni opin.

Vaikka silloin ei eletty nykyaikaisessa ylitsevuotavassakin kehukulttuurissa, oikeudenmukaisesti ja empaattisesti toimiva johtaja sai kyllä kehut duunariltakin. Kaikilla oli vielä muistissa se, että herrankaan taloon ei saanut aina isoja ikkunoita, vaikka olisi halunnut. Moni oli elänyt säännöstelyn ja niukkuuden ajat. Kokemukset olivat yhteisiä.

Nyt valtaapitävät ja etuoikeutetut ovat ottaneet oikeudekseen sanoa, että syy on muualla kuin heissä itsessään.

Poliitikolla on pokkaa esittää, että asiat eivät mene läpi, koska perustuslaki, koska eri mieltä olevat muut poliitikot, koska edellinen hallitus, koska kansan vastustus. Johtajalla on pokkaa sanoa, että yritykset ovat vaikeuksissa, koska ahneet ja laiskat työntekijät. Eliittityöntekijällä on pokkaa sanoa, että epäonnistuneet ihmiset, koska laiskat ja lahjattomat.

Mitä jos sanon, että kaikista yrityksistä huolimatta, varsin moni ongelma johtuu siitä, että yhteiskunnan muututtua, moni päätöksentekijä ei enää osaa toimia tilanteen vaatimalla tavalla ja sosiaalisesta mediasta huolimatta on vain niiden hätä ja minun tarpeet? Ei ole yhteistä kokemusta.

Onneksi edes lapset osaavat olla empaattisia. Ainakin viimeisimmän julkistetun tutkimuksen mukaan.

En sano, että se tapahtuu siksi, että päättäjät tai eliittityöntekijät olisivat tahallaan pahoja, vaan siksi, että he imevät peukaloa ja ovat silmät ymmyrkäisenä muiden kipuilun edessä.

”Kuinka tässä nyt näin kävikään?”

Onko vieläkään sen hetken aika, että meillä määritellään uusiksi, mikä on päättäjän vallasta syntyvä vastuu? Ja olemmeko vieläkään  kypsiä keskustelemaan juurta jaksain sitä, kuinka suuri ero on olla etuoikeutettu ja syrjäytynyt Suomessa vuonna 2017?

Meillä on edelleen merkkejä luokkasodasta. Se pitää sammuttaa ennen kuin se ehtii oikeasti syttyä.

 

 

Pelkäätkö totuutta?

Meille on usein helpompaa kulkea ryhmässä harhaan, kuin haastaa oma ryhmämme uusilla ajatuksilla. Pelko henkilökohtaisesta häpeästä voittaa intohimon oikeiden vastausten etsimiseen.

Itsenäinen ajatteleminen, asioihin perehtyminen ja omien ajatusten julkituominen on pelottavaa, koska joku voi tyrmätä omat ajatukset. Ensiksi eriäville ajatuksille yritetään nauraa, sitten niitä yritetään vähätellä ja lopuksi niitä vastaan esitetään vasta-argumentteja. Pahimmillaan niiden johdosta voi joutua ryhmän ulkoreunalle, askeleen päähän putoamisesta.

Toisin ajattelevia kannattaisi kuitenkin kuunnella enemmän. Vaikka heidän sanomansa kuulostaa väärältä, se voi olla oikea, koska he näkevät saman asian eri suunnasta.

Lukion historianopettajani sanoi joskus:

”Olen huomannut, että ne oppilaat, jotka ovat perheistä, joissa vanhemmat edustavat vähemmistön ideologiaa, ovat yleensä parhaita historiassa ja yhteiskuntaopissa. He joutuvat miettimään sekä omaa että enemmistön asemaa samanaikaisesti. Enemmistöön kuuluvan ei tarvitse niitä asioita miettiä yhtä syvällisesti, koska maailma on rakennettu hänelle.”

Näissä maailman kuohunnoissa nämä opettajani sanat ovat tulleet monesti mieleen. Onko edelleenkin niin, että vähemmistöt ymmärtävät sekä oman että enemmistön elämän, mutta enemmistö ei ymmärrä yhtä hyvin vähemmistöjä?

Entä jos enemmistö on kollektiivisesti väärässä sen asian suhteen, miten nykyajan ongelmia tulee ratkaista?

Jos ongelmamme ei olekaan vähemmistön tapa sanoa, vaan enemmistön tapa kuunnella?

 

 

 

 

 

Tuppisuu Suomi – juosten lirutettu

Joku totesi tuossa hiljan, että Suomessa on kyllä visioita, mutta toteutus vaan on ongelmallista. Hän oli ihan oikeassa. Meillä on sinun ja minun visioni ja yhteensä noin 5,5 miljoonaa muuta hyvää ideaa paremmasta Suomesta. Ihan pikkuriikkinen ongelma niiden kanssa kylläkin on.

Sinun visiosi voi olla hyvinkin erilainen kuin minun ja sinä et välttämättä osta minun visiotani eikä meistä kumpaakaan kiinnosta kuunnella toisen tyhmää ideaa. Niinpä me sitten ollaan vaan ja murjotetaan sitä, kuinka näköalattomassa maailmassa elämme. Tai siis kuten jo tuli sanottua, näköaloja kyllä piisaa. Ei vain sitä yhteistä.

Jos sinusta on joskus tuntunut siltä, että yhteisistä asioista päättäminen on Suomessa vaikeaa, niin siihen löytyy ainakin yksi hyvä selitys. Englantilainen kielitieteilijä Richard D Lewis ja hänen perustamansa organisaatio ovat tutkineet neuvottelukulttuureja ja johtamistyylejä ympäri maailmaa. Suomalainen neuvottelukulttuuri on heidän mukaansa yksi kaikkein suoraviivaisimmista.

Siinä kun ruotsalaiset käyttävät aikaa muodostaakseen yhteistä näkemystä ja saksalaiset käyttävät paljon aikaa faktojen keräämiseen ja käsittelyyn, niin Lewisin mukaan suomalaiset arvostavat mahdollisimman nopeaa lopputulokseen pääsemistä. Norjalaiset jäävät johonkin suomalaisten ja ruotsalaisten välimaastoon.

Tämä tyypitys olisi ihan hauska, jos se ei olisi totta. Valitettavasti Lewis on pitkälti oikeassa. Katsokaa poliittista päätöksentekoamme, start-up yritysten päätöksenteossa ylistettyä kokeile ja erehdy -kulttuuria, yritysten strategiatyötä ja yleensäkin mitä tahansa projektia. Aina siellä on tärkeänä, usein tärkeimpänä asiana projektiin käytettävän ajan pituus.

Yritä laskea omiin housuihisi

Yritäpä tätä tänään kotona. Määrittele itsellesi mahdollisimman tiukka aikataulu ja yritä yksin ratkaista mahdollisimman vaikea kysymys. Tämä on se meille ominainen tapa ratkaista ongelmia. Ruotsalainen lähtisi vastaavassa tilanteessa kaverin kanssa kahville ja antaisi asian hautua niin kauan, kunnes voisi esittää jotakin fiksua toiselle kaverille ja vasta sen palautteen jälkeen hän tekisi jonkin päätöksen.

Ennen sanottiin että joku asia on juosten kustu. Näemmä se on unohtunut johonkin. Nyt juostaan niin lujaa, että ihmisiä suorastaan rohkaistaan laskemaan omille ja kaverin nilkoille. Hetken se lämmittää, mutta sitten tulee vilu eikä se hajukaan ole kovin mukava. Ennen yritettiin välttää juostessa liruttelua, nyt ihmiselle maksetaan siitä että hän suosittelee sitä omassa höpinässään toisillekin.

Siinä höpistessään hän ei vain tajua, että USA:ssa, mistä kokeilukulttuuri on saanut innostavimmat esimerkkinsä, on ehkä maailman perusteellisin suunnittelukulttuuri. Siellä haaste on ollut liian perusteellinen lähestymistapa, kun meillä taas liian heppoinen.

Olen monta kertaa todennut, että yrityksissä tehdään päätöksiä keskinkertaisilla analyyseillä ja yritetään sitouttaa ihmisiä liian heppoisilla keinoilla. Lisäksi uusia asioita sovelletaan usein hetken mielijohteesta ymmärtämättä niitä syvällisesti.

Miten ne ruotsalaiset ja saksalaiset tekee sen?

Jostakin kumman syystä haukuttu ruotsalainen keskustelukulttuuri on johtanut siihen, että naapuri on meitä lähes kaikessa edellä. Ja saksalaiset ovat saaneet kehuja työmarkkinoiden uudistamisestaan ihan Suomesta saakka. On se kyllä kummallista, peräti ihmeellistä suorastaan, miten ne ovat siihen kyenneet, kun käyttävät niin paljon aikaa ja resurssejakin asioiden selvittämiseen. Kerrassaan ihmeellistä.

Herätkää nyt pahvit ihan oikeasti. Me olemme maailman koulutetuin kansa, mutta hukkaamme koulutustamme toimimalla tyhmästi.

Sotea valmisteltiin jotensakin 15 vuotta vai pidempäänkin? Ei muuten valmisteltu. Siitä puhuttiin vähän mitä sattuu 15 vuotta ja sitten se puristetiin ennätyslyhyessä ajassa yhdistämällä siihen mukavasti vähän muutakin. Koko perusidea siitä, että nyt tehdään paremmin toimivaa asiakaspalvelua ja terveempiä ihmisiä muuttui siihen, että jaetaan päätösvaltaa mahdollisimman tasaisesti ympäri Suomea.

Oikeesti. Ihan tosissaan? Oi voi.

En tiedä miten se menee meidän suomalaisten päähän, että yhteinen valmistelu on nykypäivänä avain siihen, että asioissa tehdään parempia päätöksiä. Nykymalli ei ole yhteistä valmistelua. Se on sitä, että jokainen huutaa omaa parasta ideaansa ja sitten itkee kaikkien nähden kuinka ymmärtämättömiä muut ovat.

Alan hiljalleen saada adrenaliinia lisää vereen. Voisin huutaa, jos siitä olisi hyötyä.

Huudan nyt vain kirjaimilla ja sanoilla.

Oppikaa nyt herran tähden keskustelemaan. Se on se kaksisuuntainen kommunikaation muoto, jossa kaikilla on riittävästi mahdollisuuksia esittää näkemyksiä ja niiden pohjalta muodostetaan yhteinen näkemys.

Usein siihen keskusteluun kannattaa mennä ihan ilman mitään valmista esitystä. Avoimin mielin, oppimaan lisää, tunnustelemaan ja lisäämään keskinäistä ymmärrystä.

En jaksa enempää, etkä sinäkään taida jaksaa lukea enempää. Suututtaa niin paljon, että menen miettimään keinoja tämän ratkaisemiseksi.

Onko sinulla hyvää ideaa? Olisi nimittäin tarve. Aika iso sellainen.