Tyttö hei, heitä se huivi nurkkaan – Täällä sä oot vapaa!
Vie kaikki, nöyryytä, alista, tuhoa. Ota elementtejä kulttuurista, siitä mikä on selvinnyt, irrota se kontekstista ja käytä heitä vastaan. Toista tämä, kunnes stereotypia jonka olet luonut, jää ainoaksi tarinaksi valtaosalle ihmisistä. Käytä tämä stereotypia, jota myös rodullistamiseksi sanotaan, perustelemaan vallankäyttö ja alistaminen. Näin kolonisoidaan kansa ja kulttuuri. Näin häivytetään vastuu. Näin etäännytetään vastuusta.
Tämä on mennyt niin hyvin perille, että löysin itseni selittämästä ulkopuolisuuttani ja sitä, ettei tämä kysymys Saamenmaan kolonialismista koske minua – en ole osa sitä tarinaa, minulla ei ole vastuuta siitä. Mieleeni palasi toteamus siitä, kuinka vapaa olen, koska olen Suomessa. Olen osa tätä yhteiskuntaa ja kansalaisena kansallisvaltiossa, joka kolonisoi. En ole ulkopuolinen.
Teatteriohjaaja, käsikirjoittaja Pauliina Feodoroffin Co2loniaNATION teos käsittelee kolonialismia, rotuhygieniaa ja monia muita merkittäviä aiheita. Se on teatterillinen totuuskomissio; se on totta ja se on teatteria. Suomen valtio ei ole toistaiseksi järjestänyt totuuskomissiota ja mahdollisuutta käsitellä kipeitä traumoja ja yhä jatkuvaa kolonialismia. Feodoroffin teoksessa käsitellään myös sitä, että saamelainen kulttuuri on sairastunut – ja sen sairastuttanut suomalainen kulttuuri. Kolonisoitu paranee vasta, kun kolonisoija on parantunut. Suomalaisilla, meillä jotka asumme ja jäsenyydellämme vahvistamme tätä valtiota, on vastuumme. Vastuunkanto ei ole helppoa. Rivikansalaisena voi vedota siihen, ettei ole itse tehnyt mitään. Nimenoman juuri tekemättömyys on se, millä ylläpidetään rakenteita. Paraneminen voi alkaa vasta silloin, kun olemme ymmärtäneet sairautemme.
Toivomme maan parantamisesta ja ympäristön eheyttämisestä lepää sen varassa, että me parannumme ja sitä kautta kolonisoitu kansa on vapaa laulamaan omia laulujaan, lauluja, joilla maata on aina hoidettu, kuten Pauliina Feodoroff kirjoittaa: (Maata on aina hoidettu laulaen)
Jokin aika sitten SDP:n kansanedustaja Satu Taavitsainen julkaisi kuvan itsestään asussa, joka jäljitteli saamelaispukua. Tästä seurannut keskustelu Twitterissä on koulukirjaesimerkki siitä, miten sairas suhteemme alkuperäiskansaan on. Se on esimerkki vallankäytöstä ja piittaamattomuudesta yhdistettynä puutteelliseen historian tuntemukseen.
Feikkipukukeskustelu ja kuka-on-oikea-saamelainen-keskustelu ovat on toistuvia teemoja keskusteltaessa valtamediassa saamelaisista. Nämä ovat esimerkkejä poliittisesta vallankäyttöstä, jolla vähemmistöltä poistetaan mahdollisuus keskustella asioista, jotka liittyvät maan omistukseen, itsemäärämisoikeuteen ja saamelaiskulttuurin ja kielen vahvistamiseen muiden tärkeiden asioiden ohella. Tätä tapahtuu yhteiskunnassa, jonka kouluhistoria ei kerro saamelaisista juuri mitään, etäännyttäen seuraavat sukupolvet yhä kauemmas alkuperäiskansan historiasta ja nykytilasta.
Vie kaikki, nöyryytä, alista, tuhoa. Ota elementtejä kulttuurista, siitä mikä on selvinnyt, irrota se kontekstista ja käytä heitä vastaan. Toista tämä, kunnes stereotypia jonka olet luonut, jää ainoaksi tarinaksi valtaosalle ihmisistä. Käytä tämä stereotypia, jota myös rodullistamiseksi sanotaan, perustelemaan vallankäyttö ja alistaminen. Näin kolonisoidaan kansa ja kulttuuri. Näin häivytetään vastuu. Näin etäännytetään vastuusta.
Huivikysymyksen kohdalla vedotaan vapauteen, minun vapauttamiseeni ja silloin minun on kysyttävä: Mitä vapaus on, jos kaikki eivät ole vapaita?