Viiden keskiarvo

Olin ystävien kanssa ulkona. Kallio pimeni ikkunan toisella puolen, pöytien kynttilät sytytettiin, stereoissa Abba, laseissa jotain englantilaista.

Ystävät yrittivät päättää, kumpi kahdesta jaossa olevasta lippiksestä sopi kullekin parhaiten. Samin korvat tulivat ulos lippiksen reunoista, ja Martta nauroi. Minä yritin olla kertomatta, mitä ajattelin heidän UV-suojatuista lipoistaan – ja miten kiitollinen olin, että he olivat siinä.

Yhdessä TED Talkissa sanottiin, että ihminen on keskiarvo niistä viidestä tyypistä, joiden kanssa hän viettää eniten aikaa. Samaa sanotaan kaikissa luovan kirjoittamisen oppaissa, vähän vähemmän matemaattisesti vain: ympäröi itsesi hyvillä ihmisillä, ja ihmeitä alkaa tapahtua.

Ajattelin Samia, joka soittaa aina minulle, olipa keksinyt tavan ryöstää pankin ja ruveta ryöstörahoilla mesenaatiksi taiteilijoille, tai inspiraation vallassa suunnitellut duunarin lounastauollaan spontaanin vaatemalliston.

Ajattelin Marttaa, jonka luovuus ja sinnikkyys jättää minut kerran toisensa äimistyksen valtaan, ja joka silti katsoo minua niin kuin näkisi minussa jotakin.

Ajattelin Siniä ja Ilonaa, dynaamista duoani, kalliotani, ja Sannaa, jolle mikään ei ole tullut ilmaiseksi, mutta joka nousee aina uudelleen ja aloittaa alusta.

Ajattelin Tanjaa, hullua, herkkää, outoa, ihanaa Tanjaa, toista minua.

Ja Miestä, joka kulkee alasti asunnossamme ja ajattelee ääneen: miksi ruoka pitää aina lämmittää, miksei sitä voi vain syödä?

Kynttilä sammui ja alkoi savuttaa. Lippikset oli saatu jaettua rauhanomaisesti.

Mun mielestä sun pitäis jo irtisanoutua, Martta sanoi Samille. Joo joo, Sami sanoi ja veti lipan silmille. Minä en sanonut et hei, ootte superrakkaita, mutta tarkoitin.