Näkökulman vaihdoksia

Istuin pari päivää takaperin kahvilan terassilla. Se jäi sitten kai mietityttämään, kun nyt tulee paperille.

Oli tee ja vasta ostettu romaani, illan harmaus oli imeytynyt kaupunkiin kuin mustetilkka.

Englantia puhuva mies soitti kuvapuhelua jollekin, jonka mielestä miehen olinpaikka vaikutti kai kaikin puolin eksoottiselta, koska tarvittiin virtuaalinen turistikierros. Mies pyöri puhelimen mukana: tuolla on rautatieasema, tässä takanani tämä kahvila, katso, täällä juodaan drinkkejä hillopurkista!

Kun puhelimen kamera pyörähti minun ohitseni, näin itseni äkkiä puhelun toisen osapuolen silmin. Join teetä ja luin toisella silmällä romaania. Minulla oli kevätkengät, nahkatakki ja kirjakaupan kassi, ehkä näytin kaupunkilaiselta, ehkä paikalliseltakin, se toinen puhelimen syövereissä ei pystynyt asiaa arvioimaan.

Hetken ajan olin vain osa kaupungin lavastusta – puhelua puhuvan miehen tähdittämän näytelmän avaamaton, kevätkenkäinen sivuhenkilö. Nainen juo teetä, näyttää ehkä väsyneeltä, ei vuorosanoja. Se tuntui vapauttavalta ja juurruttavalta samaan aikaan. En ollut kukaan ja kuitenkin olin todistettavasti siinä, siru Helsingin mosaiikissa. Näyn kuvapuhelussa, olen siis olemassa?

Mitä se oli? Näkökulman vaihdos, minuuden kaksoisvalotus? Niin kuin olisi vähän juovuksissa ja alkaisi ajatella itsestään selviä asioita filosofin paranoialla – voisiko se kilpikonna sittenkin saada sen jäniksen kiinni, jos juostaisiin tarpeeksi monta kierrosta?

Ainakin se oli terveellinen muistutus kirjoittajalle: katso kaikista suunnista. Eikä siitä opista kai muillekaan haittaa olisi. Lukemisesta vain ei tullut enää sinä päivänä mitään. Harmi. Se kun on yksi parhaita tapoja päästä tarkastelemaan maailmaa toisen tietoisuuden lävitse.