Leppoistajat

Metron liukuportaissa havahduin eilen merkilliseen olotilaan – neutraaliin. Ei ollut kiire, ei ollut kierroksia.

Niin kuin avaisi silmät veden alla, ehkä. Äänet ovat pehmeitä ja liikkeet hitaita. On pakko olla läsnä.

Katsoin vastaantulevia ihmisiä silmiin, sillä tavalla kuin lapsi tuijottaa rävähtämättä ja ajattelematta, että katsoessaan tulee itsekin nähdyksi.

Jo ennen kuin liukuportaat loppuivat mieli kuitenkin aloitti sabotaasin: mitäs sä siellä downshiftaat, kirja meni ehkä taittoon, mutta sulla on remontti päällä ja häät suunnittelematta!

Mutta kerkisinpäs leppoistaa, hetken liukuportaissa!

Nopea leikkaus tähän aamuun, pöydällä puoliksi syöty omena, kylpyhuoneesta kuuluu partakoneen tasainen surina.

Leppoistaminen on ohi – olemme lähdössä kiertämään lattialiikkeitä.

Valmennan itseäni suhtautumaan kaikkiin reunaehtoihimme niin kuin eräässä TED Talkissa opetettiin: luovuuden lähteenä. Puhuja kertoi pianistista, joka oli vetänyt kaikkien aikojen maagisimman konserttinsa täysin soittokelvottomalla pianolla. Instrumentin rajoitukset panivat hänet improvisoimaan tavalla, johon ei koskaan muuten olisi tullut tarvetta.

Ehkä banaalia verrata pianokonserttia remonttiin, mutta jotenkin tosi jees samaan aikaan. Sluibaamme siellä, improamme täällä ja sitten ehkä törsäämmekin vähän, vaikkei olisi varaa. Ja lopputulos on meidän oivallustemme, virheidemme ja laiskuuteen sekoittuvan perfektionismimme uniikki konsertto. Ja jalat ehtii nostaa seinälle sitten siellä uudessa asunnossa!

Kirjoittamiseni keskeytyy, kun mies tulee kylpyhuoneesta töyhtötarkastukseen. Töyhtötarkastuksessa juuri päänsä ajanut henkilö pyörii puolialastomana toisen henkilön edessä ja toinen henkilö osoittaa sormella, jos jossain on töyhtö. Töyhtöjä ei löydy, mutta palatessaan kylpyhuoneeseen mies kommentoi ovelta: “Tulipas eksistentiaalinen kriisi, kun oli aikaa leikata parta ja hiukset!”

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *