Kirjoittaminen – kalvon läpäisyä, askel taikapiiriin

Haluaisin tietää, miltä kirjoittaminen tuntuu muista ihmisistä.

Onhan oppaita, on blogejakin, mutta juuri tähän hätään en keksi yhtäkään, joka käsittelisi tätä kenties irrelevanttia mutta polttavaa kysymystä: Miltä kirjoittaminen tuntuu?

Minusta se tuntuu kalvon läpäisyltä. Kun tauon jälkeen istuu tekstinsä ääreen, se ei antaudukaan, siitä ei saa otetta. Kun pusken, tekstin elastiseen pintaan jää minun muotoiseni painauma – ulkopuolelle. Ja niin kauan kuin olen ulkopuolella, en voi kirjoittaa sanaakaan lisää.

Kenties siksi kirjoittajilla on niin kummia rutiineja. Oma teeseremonia ennen työhön ryhtymistä, tuoreet kukat ikkunalaudalla, porkkanoita rytmittämään kirjoittamista. On päästävä yhteyteen jonkin toisen maailman kanssa, sen maailman, jonka on luonut.

Kirjoittaminen tuntuu taikapiiriin astumiselta. Humps, sähkökenttä imaisee minut ja jää humisemaan ympärillä. Suhde tekstiin muuttuu eläväksi, paperiin painetut kirjaimet kohoavat kysymään, minne tahdot meidät, olemme palveluksessasi.

Taikapiiri on voimakas, mutta vaikeakulkuinen. Siellä pysyminen ei ole vaikeaa, sinne pääseminen on. Ihmisten kanssa tuntuu joskus samalta. On kuljettava monesta portista ennen kuin ollaan ytimessä, siellä, missä kohtaaminen tapahtuu.

Kirjoittaminen, kuten kohtaaminenkin, on intuitiolaji. Se on rutiineja ja riittämättömyyttä, se on extremeurheilua raaimmillaan, ja sittenkin, lopulta, se on kuuntelua, pyrkimystä yhteyteen. Jos lähestyn oikein hitaasti, saanko tulla?

Siltä kirjoittaminen tuntuu minusta. Miltä se tuntuu teistä?