Kilvestäni en luovu!

kuolinsiivousMuutto lähenee. Sen huomaa tavasta jolla minä ja Mies olemme alkaneet katsoa vanhaa asuntoa – tavaraa pursuavana murheenkryyninä.

Yhtenä päivänä löysin Miehen kirjahyllyn edestä, lainahyllyni kohdalta.

“En tajua”, se sanoi. “Kun minä lainaan kirjan, luen sen ja vien eräpäivänä takaisin kirjastoon. Mutta mitä ihmettä sinä teet?”

“Lainaan kirjan, luen sitä, uusin sen, uusin sen vielä neljästi, vien sen kirjastoon, lainaan sen uudelleen, luen sitä, uusin sen, uusin sen vielä neljästi, lainaan sen uudelleen…”

“Ei, en tajua.”

No niin, en aina itsekään tajua. Varsinkin muuton alla voisi olla kätevää, jos kirjasto pitäisi huolen omista kirjoistaan ja minä omistani. Mutta on kirjoja, joista en kykene päästämään irti. Sellainen kirja pitäisi epäilemättä ostaa omaksi, mutta siihen saakka asti minun on saatava pitää se hyllyssäni keinolla millä hyvänsä.

Miehen mentyä tartuin yhteen niistä kirjoista, jota kukaan muu ei ole kuukausiin saanut käsiinsä minun itsekkyyteni tähden – Eeva Kilven ihmeelliseen, säkenöivään Kuolinsiivoukseen.

Kääntelin kirjaa, lehteilin sitä ja tunnustelin mahdollisuutta luovuttaa sen vihdoin muiden ratoksi ja sivistykseksi, pakata itse muuttoautoon yhden kirjan vähemmän.

Sivulla 84 vastaan tuli merkintä:

“Keskiviikko. Elän yhä. Olen noussut rakkaitteni haudoista.”

Halasin kirjaa ja panin sen takaisin hyllyyn.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *