Kehon kieltä

Kello tulee kahdeksan. Pimeää. Naapuritalojen takaa nousee voimalan savuvana, joka kaupungin valaisemana halkoo muuten tummaa taivasta kuin hidas, suttuinen salama. Tällaisina aamuina mietin, miten kukaan voi elää näin, pimeästä pimeään.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kehoni haluaa kertoa mulle tosiasioita. Älä juokse sinnepäin, siellä on liukasta. Kuinka monta työväenopiston kurssia sanoitkaan varanneesi töiden ohelle? Perut ne kaikki. Ja velkaa et hanki, et rahavelkaa etkä varsinkaan univelkaa.

En haluaisi kuunnella kehoa, koska se on melkoinen nillittäjä. Se tahtoo istua ergonomisissa asennoissa, nukkua yhdeksän tuntia yössä ja syödä vihreitä asioita, ja sen mielestä minun pitäisi voida hankkia sille paljon enemmän aurinkoa kuin mitä Helsingissä on talvikuukausina tarjolla. Se ei selvästi pidä Helsingistä, mikä kiristää välejämme entisestään.

Toisaalta on pakko arvostaa kehon lahjomattomuutta. Sen mielestä nykyihmisen oravanpyörä ei ole mitään muuta kuin epätoivoinen yritys unohtaa kuolevaisuutensa. Ja fiksukin keho on – se on tiennyt paljon ennen tutkimuksia, että iltaisin ei kannata pitää kirkkaita valoja tai uni viivästyy, ja että keskittymiskyvyn yhtämittainen maksimikesto ei ole kovin pitkä.

Ulkona taivas on saanut sinisen sävyjä, mutta edelleen on pimeää. Outoa, että värit muuttuvat ennen valoa. Sen verran kuitenkin jo näkee, että voi tarkkailla naapureita (siis silleen laillisesti ilman välineitä tai erityistä tarkoitusta). Naapureista kaksi, nainen ja mies, tuli äsken tupakalle yhtä aikaa. Vaikka parvekkeet olivat eri kerroksissa ja lasilla eristetyt, hetki tuntui katsojasta melkein liian intiimiltä todistettavaksi. Mies oli ilmeisesti samaa mieltä, koska katosi. Vain Suomessa voi katsojakin kiusaantua kahden ihmisen lyhyestä hetkestä eri parvekkeilla.

Kehon mielestä auttaisi, jos muuttaisimme ulkomaille. Rohkenen epäillä.