Haastattelumatkat opettavat – peruuttamaan ja äänestämään

Haastattelumatkat ovat huikeita. Istut jonkun tuntemattoman olohuoneessa, syöt rahkapiirakkaa ja teet muistiinpanoja omalle elämänpiirille täysin vieraista teemoista. Kun sitten haastattelun lopuksi peruutat auton pihatieltä lumipenkkaan, haastateltava lapioi sinut ulos ja peruuttaa auton puolestasi.

Siinä sitä oppii tahtomattaankin jotain myötätunnosta, sekä toista että itseä kohtaan. Ja peruuttamaankin oppii, ihan vain silkan häpeän voimalla.

On pakko rakastaa haastattelumatkoja, mutta harvoin olen ollut niin onnellinen, kuin saadessani jättää vuokra-auton lentokentän vuokra-autoparkkiin viimeisen kerran.

Lento Helsinkiin laskeutui sopivasti siten, että kuntavaalien ennakkoäänestyspisteet olivat vielä auki. Siinä jonottaessa oli hyvää aikaa pohtia haastattelumatkoja, peruuttamista ja äänestämistä, ja kehittyi teoria.

Ehkä parhaita äänestysperusteita onkin se, onko ehdokas joutunut elämässään tai työssään katsomaan ihmistä silmiin ja vain kuuntelemaan. Huolimatta siitä, ollaanko samaa mieltä vai ei, huolimatta siitä, ollaanko eletty samassa maailmassakaan. Se ei vielä varmista, että ymmärrystä ihmisyydestä yli poterorajojen on päässyt syntymään, mutta se on askel oikeaan suuntaan.

Tällä kerralla äänestin sellaista ihmistä vahingossa. Ensi kerralla äänestän sellaista ihmistä tahallaan. Koska sellaiselle ihmiselle uskallan uskoa asioideni hoitamisen. Vaikken autoa uskaltaisikaan.