Taiteilijatreffit, lääke henkiseen anemiaan

Työmatka. Suomi vilahtaa ohitse silmän kiinnittymättä.

On tylsämielinen olo. Kaikki toimii, mutta arkisesti, vailla flow-tilan hurmoksellista intensiteettiä. Mutta en luovuta. Aion ottaa tämän haasteena, tehdä itsestäni projektin, kuten muodikasta on.

Aamusivukonseptin äiti Julia Cameron on kirjoittanut paljon inspiraation herättelystä. Aamusivut on vain yksi tapa paijata mieli hyrisemään. Cameronin mukaan luovuuden kaivosta ei voi vain ammentaa, sen on välillä annettava myös täyttyä, ja kaivon täyttämiseen hän suosittelee taiteilijatreffejä.

Taiteilijatreffien idea on, että luovuuden etsiskelijä vie sisäisen taiteilijansa kahdenkeskisille treffeille johonkin inspiroivaan paikkaan hakemaan vaikutteita, täyttämään tyhjään ammennettua kaivoa. Ymmärrän kaivovertauksen suorastaan kehollisesti. Vaikutteiden puute on kuin anemia, vaikea ja väsyttävä.

Ja näin sana sanalta muotoutuu päässäni konkreettinen toimintasuunnitelma. Aloitan viikonloppuna Kansallisoopperan Jevgeni Oneginista, jatkan Designmuseon näyttelyyn Enter and Encounter – Kutsu huomiseen, jossa ystävälläni on töitään näytteillä, ja lopuksi uskaltaudun juurilleni Espooseen, taidemuseo EMMAan Olafur Eliassonin valokuvanäyttelyyn Pentagonal Landscapes. Jos ei tällä reseptillä ala henkinen anemia väistyä niin en tiedä millä!

Minne te veisitte taiteilijanne treffeille? Lisäideoita vastaanotetaan!

Värit – Punainen

BasilikaAamun harmaassa on outoa kauneutta, vaatimattomuutta joka sanoo: ja sinäkin saat olla.

Tuntuu tyhmältä kirjoittaa harmaasta punaisilla kirjasimilla. Miksi kirjainten väri on jäänyt punaiseksi viimeisen kirjoitussession jälkeen?

Tänään näppäinten ääni kuulostaa hiljaisuudessa jotenkin erityisen voimakkaalta. Pöydällä basilika tutisee iskujen voimasta. Tulen basilikasta aina hirveän iloiseksi. Se tuoksu ja ne isot, kuperat lehdet – kauneinta vihreää, mitä on.

Elämä on arkea, mutta basilika on juhlaa. Miksi tämä tuli taas punaisella? Väri on vaihdettava!

Voisinkohan tehdä oman väritrilogian: Punainen. Punainen. Punainen.

Löyhästi omaelämäkerrallisten elokuvien juoni kietoutuisi protagonistin äitisuhteen ympärille. Äiti ei tykännyt punaisesta, joten protagonistikaan ei tykännyt. Kun hän sitten ensimmäisen kerran aikuisiällä osti punaisen vaatteen, se oli silkkaa kapinaa. Mutta äiti ei edes huomannut, sanoi vain: onpas pirteä. Yhden kerran jos kapinoi niin sekin menee pieleen, lesson learned. Mutta en usko, että tästä riittäisi kolmen elokuvan aiheeksi, yhden korkeintaan.

Nyt naapuri tamppaa mattoa lasitetulla parvekkeella. Siis siellä sisällä, laseja avaamatta. Onko tuossa nyt mitään järkeä?

Leikkivä ihminen

Katsoin dokumentin avaruusmatkailun alkuajoista. Tyyppi lähetettiin kaasupallossa stratosfääriin ja se palasi kertomaan, miten sinistä on ilmakehän rajalla. Tuijotin kaasupallon lepatusta ruudun laidassa ja ajattelin, että mieshän on hullu. Sitten ajattelin, että ymmärrän.

En ole aina ymmärtänyt. Suorastaan hävettävän moni asia on näyttänyt minusta älyttömältä ja turhanpäiväiseltä. Niin kuin nyt vaikka avaruusmatkailu. Syytän yksilöimättömiä sukulaisia, joiden mielestä suurin osa ihmisen hankkeista on idiotismia. Sukulainen oli tietenkin oikeassa. Mutta parhaimmillaan idiotismilla on toinenkin nimi. Leikki.

Siinä olohuoneen sohvalla tunsin äkkiä valtavaa yhteyttä siihen hapenpuutteesta siniseen avaruusmatkalaiseen. Ajattelin avaruuslentoja, kaasupalloja, tieteellistä tutkimusta, insinööriyttä, taiteilijuutta, elämää… Mitä ne olisivat jolleivät leikkiä; mielikuvittelua, yhdistelyä, kokeilua, epäonnistumista ja aina uutta yritystä. Ehkäpä tämän päivän yhteiskunnalliset jakolinjat vedetäänkin sillä perusteella, kenellä on onni ja etuoikeus elää leikillään – sillä mitä tekisi silloinkin, jos mikään velvoite tässä maailmassa ei siihen pakottaisi.

On vaikea selittää, miksi se hetki olohuoneessani kaksin avaruusmiehen kanssa oli niin tärkeä. Ehkä se oli luovutusvoitto ihmisyydelle. Okei, et ehkä olekaan kaikilta osin niin demoninen kuin olen kuvitellut. Ehkä olet joskus vähän hauska ja liikuttavakin. Ehkä voin kuulua samaan joukkoon tämän lyhyen hetken, joka minulle on annettu.

Siihen oli hyvä pysähtyä, siihen jaettuun inhimillisyyteen, tai idiotismiin, miten sen nyt ottaa.

kuu-plain