Momento mortalis

Onko nimeä sille hetkelle, kun yhtäkkiä, kesken arkisen touhun ymmärtää hyvin kirkkaasti kuolevansa? Sille pitäisi olla nimi.

Tiedättekö – juoksulenkillä, myslilautasen ääressä, kesken työpuhelun… Se on niin kuin railo todellisuudessa, paikaltaan pois siirtynyt lavasta: hyvä jumala, minä kuolen.

En tiedä miksi, mutta olen ihan varma, että se hetki on yleisinhimillinen ja täysin universaali. Että kaikki tietävät sen hetken.

Se ei ole kauhun hetki vaan uteliaisuuden, tähdenlento, punainen pilleri. Se ei ole elämänohje tai doktriini, se ei yritä irrottautua mistään eikä todistaa mitään, se on vain hetki, josta näkee ikuisuuteen.

Katsoin googlesta, löytyykö käsitettä. Tuli tietenkin memento moria ja ars moriendia, mutta eivät ne ole sama asia. Yritin keksiä itsekin, mutta kaikki kääntyi kielille joita en osaa. Kai kuolemasta sitten puhutaan vain latinaksi, lääketieteellisillä nimillä ja kiertoilmaisuilla.

Mutta siinä hetkessä kuolema on läsnä omalla nimellään. Vain hetkeltä puuttuu nimi, ja se pitäisi keksiä. Saa ehdottaa!

Palo

Kirja meni painoon. Sovittuna päivänä tämän hullun vuoden jälkeen. En osaa edes juhlia, kun koko juttu tuntuu niin epätodelliselta.

Vielä viimeisenä päivänä hypelsimme taittajan kanssa kansimateriaaleja, pohdimme värejä ja tehokeinoja. Ja kappas, päätöksiä syntyi, siitäkin huolimatta että preeglaukset ja laminoinnit ovat minulle ihan yhtä suurta hepreaa kuin keittiön laattojen valinta. Kokeile tätä, taittaja sanoi, ja kun liu’utin kättä esimerkkikirjan kannella, se puhui sormenpäille.

Nyt kun kirja on hetken toisen vallan alla, ajatukset kaartavat jo kohti uusia haaveita. Olen usein miettinyt, onko tämä palo kaiken kehityksen välttämätön edellytys vaiko vain kyvyttömyyttä pysähtyä saavutetun äärelle ja todeta, että näin on hyvä. Sitäkin olen miettinyt, onko haaveiden toteuduttava juuri niin kuin olen ne asettanut, vai voinko ottaa riemuiten vastaan nekin saavutukset, joista en ole koskaan edes osannut haaveilla.

Ilo tulee vielä, tiedän sen kokemuksesta. Minussa ehkä palaa, mutta olen minä nautiskelijakin. Ehkä sitten kun kirja on käsissäni, voin pysähtyä hetkeksi sen äärelle ja todeta, että näin on hyvä.

Talviaika

Kehoni on hämillään.

Sen ei tarvinnut siirtää kelloja, kaikki kellot siirtyivät talviaikaan itsekseen ja kehosta piittaamatta, eikä digiavaruuteen jäänyt merkkiäkään oudosta aikahypystä.

Ennen sentään piti hyvissä ajoin katsoa kalenterista, milloin kellot siirretään, valmistautua siihen kuin urheilusuoritukseen ja sitten kisapäivän valjetessa avata kellon lasikoppa ja etusormella pyörittää viisareita, niin kuin olisi hetken ajasta irrallaan tai ehkä ajan herra. Vihkiytyneimmät aloittivat unirytminsä sopeuttamisen viikkoja etukäteen.

Digiajan prosessi on toisenlainen. Sunnuntaiaamuna nousin sängystä, katsoin puhelinta ja ajattelin, 7.30 ja valoisaa? No, ehkä olen tullut hulluksi.

Se on validi teoria. Päivät taipuvat illoistaan ja aamuistaan. Rytmi on hajalla. Voin järjellä ajatellen palata remontoimasta aivan hyvin klo 23.30, eihän se ole vielä edes puoliyö. Mutta onhan se. Kehoa ei huijata.

Eilen kotimatkalla ajattelin aikaa, jokainen miete hidas ja puuroinen niin kuin aivot olisivat jo ennen unta alkaneet sulkeutua lohko kerrallaan.

outoa että aika virtaa

pitäisi ottaa kuvia näistä paikoista, metron boordeista ja R-kioskeista

kaikki pukeutuvat samalla tavalla

onkohan nykymuoti 20 vuoden päästä uusi, hilpeä ysäri

minäkin olen tässä ajassa ja tähän aikaan jään

se joka jatkaa on jo toinen

Vielä viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa pohdin, olisiko pitänyt kirjoittaa ajatuksia ylös, näitä suunnattomia viisauksia. En jaksanut.