Luominen vaatii luontoa!

Aamusivuissa vaikeinta ovat tällaiset aamut. Kun aurinko alkaa kumottaa talojen takaa jo puoli kahdeksalta ja tekisi hurjasti mieli pukeutua neonvärisiin tuulihousuihin ja lähteä ulos mutta onkin kirjoitettava, koska kirjoittaminen on ihanaa ja olen valinnut kirjoittamisen.

Välillä annan houkutukselle periksi, sillä kävelyllä olen usein lähempänä kirjoittajaani kuin näppäimistön äärellä – vastaukset tulevat ja jumit purkautuvat jokaisella monotonisella, ajatustyötä rytmittävällä askeleella. Milja Kaunisto sen kirjailijakoulussa parhaiten kiteytti: kävellessä erittyy ratkaisuhormonia.

Asian ytimessä oli myös se kalastaja, joka kerran työmatkallani halusi kertoa minulle talvinuottauksesta. Hän ei ollut koskaan ollut yhtä elossa kuin niinä pitkinä, auringon sokaisemina päivinä. Jää saattoi pettää minä hetkenä hyvänsä alta, verkko oli niin raskas, että vain kaikki voimansa ponnistaen saattoi saada sen ylös avannosta, ja kun sitä nostettiin, se jäätyi niin, että sen pystyi viikkaamaan käsivarrelleen kuin tärkätyn lakanan.

Kalastaja kysyi, millä tavalla minä tunnen olevani voimakkaimmin elossa. Vastaus ei valjennut siinä illallispöydässä, mutta jokin hapuileva ajatus jäi yrittämään ylös avannostaan. Ehkä elossa on silloin kun on läsnä hengellään ja ruumiillaan, ei vankina päässään muttei myöskään aivan kahdella jalalla maan kamaralla. Samoin on inspiraation laita. Sille on annettava aurinkoa ja pakkasta ja merituuli, ja sitten ne kaikki on unohdettava, jotta voisi syntyä maailma, joka ei ole tästä maailmasta.

Nyt kirjoittaminen käy vain vaikeammaksi. Voimalan savusta näkee, ettei tänään edes tuule, ja nouseva aurinko on värjännyt höyrypatsaan punaiseksi. Voisin olla Töölönlahdella tai Merihaan rannassa tai Torkkelinmäellä tai Arabiassa ja omakin hengitys nousisi patsaana kohti taivasta.

Joo. Kyllä se on nyt… Heippa!

*Teksti julkaistaan päivän viiveellä, koska blogistin oli pakko lähteä kävelylle*

Aurinko Merihaassa

Omat muistot ja yhteinen mehikasvi = koti

Uutisia – hankimme mehikasvin! Äiti antoi kukkakaupan kupongin: 50 % alennus mehikasveista ja kaktuksista! Tällaisia asioita meidän perheessä lahjoitetaan. Annoimme mehikasville nimen. Se on Pönö. Nyt se istuu metalliruukussaan, josta edellinen kasvi homehtui pois. Toivottavasti se ei ole huono enne Pönölle.

Kodista on tullut muutenkin kiva. Onneksi edes toinen meistä jaksoi yhteen muutettuamme uurastaa verkon kierrätyskanavilla etsimässä huonekaluja (häpeän tunnustaa, että se en ollut minä). Nyt meillä on kaikki mitä kaksi ihmistä voi 35 yhteisessä neliössä kaivata.

Ainoa, mikä kodistamme puuttuu, on työhuone. Projektini ovat sen luontoisia, että pöydät ja ikkunalaudat täyttyvät lähdeteosten kaltevista torneista. Mutta kai sitäkin voi hyvällä tahdolla pitää jonkinlaisena luovan elämän sisustuselementtinä?

Seurasi outo ajatusketju:

  • kirjat ikkunalaudalla toimivat samalla tavalla näköesteenä kuin semmoinen keittiön ikkunan alareunaan pingotettava verhokaistale
  • mikä sen nimi on? noloa, etten tiedä
  • mummi tietäisi, mummin keittiön ikkunassa oli sellainen
  • mummi asui aika korkealla
  • näkiköhän mummin parvekkeelta lammelle saakka?

Ajatella… Kaikkia niitä ihmisiä, joita kantaa mukanaan, tällaisinakin aamuina, kun kirjoittaa ihan muista asioista, mehikasveista ja sisustamisesta ja kaikesta muusta, mitä mieleen juolahtaa. Mummi kutoi joka joulu kaikille jälkeläisille lapaset ja villasukat. Sillä lailla mummi on läsnä tässäkin kodissa, kaikkien näiden meitä erottavien vuosien ylitse – lapasina ja villasukkina.

Ehkäpä vain sillä tavalla uudesta paikasta voi tulla koti: omin muistoin koristettuna. Haluan silti ajatella, että myös yhteisestä mehikasvista on apua. Pönöstä ainakin on.

Mehikasvi

Aamusivullinen täyttää kaksi viikkoa!

Blogin Muffinssikuvakaksiviikkoispäivä! Tilinteon hetki on koittanut (tai ehkä ei ole, mutta blogisti ei jaksa odottaa kuukausipäivää).

Aamusivut on jo nyt ollut tutkimusmatka. Eniten sen varrella on yllättänyt spontaanin tekstin tuottamisen vaikeus. Tekstityöläisenä näen sanat materiana, jota voi ja täytyy veivata, kunnes se saavuttaa täydellisimmän mahdollisen olomuotonsa. Mitäs nyt, kun niin ei voikaan tehdä?

Kirjoittamisen viehätys ja ongelma on myös siinä, että kirjoittaminen on ajattelua ja ajatus jää aina kesken. Kirjailija Riikka Pulkkinen on – vapaasti tulkiten – sanonut, että kansiin pantu kirja on kuollut kirja. En ole ymmärtänyt sitä ennen, mutta nyt luulen ymmärtäväni. Paperille pantu ajatus on valmis, kun ajatus lauseen takana jatkaa matkaansa. Siksi myös blogin kirjoittaminen ja julkaiseminen karmaisee. Siellä se on, se keskeneräinen ajatus, eetterissä valmiina niin kuin olisi valmiiksi ajateltu.

Toisaalta nopeatahtinen, korjauskierroksia suvaitsematon kirjoitustyyli on julmalla tavalla armollinen. Kun aamusivujen eteen istuu, pää on tyhjää täynnä, mutta varmasti kuin vuorovesi sanat tulevat. Siinä kai aamusivujen merkitys onkin, luottamuksessa siihen, että sanat eivät lopu silloinkaan, kun ne tulevat vaikeasti ja ovat rumia.

Hyvitykseksi haluaisin luvata teille tulevaisuudessa vähemmän itsereflektiota ja enemmän asiaa, mutta valettahan se olisi. Reflektio vähenee vain siinä tapauksessa, että joudun toisinaan tyytymään kahteen postaukseen viikossa. Sellaisetkin asiat on sitten otettava juhlan kannalta.