Luovuus liikkeessä – oodi joukkoliikennevälineille

Martta oli aikanaan Espoossa töissä. Luovan alan töissä erään firman suunnittelijana. Hän kertoi myöhemmin, että inspiraatio iski aina samassa kohtaa Länsiväylää. Liike herätti kiireen ja stressin alle hautautuneen luovuuden.

Tiedän sen hetken itsekin. Takana ja edessä hiukan liian pitkältä tuntuva monotoninen taival, ympärillä liian tiheään ohi vilahtavat maisemat ja siinä – oivallus!

Tämän vuoksi kaipaan Espoota joskus. Mikään ei ollut kävelyetäisyydellä eikä lyhyen bussimatkan päässä mistään. Jos tahtoi jonnekin, oli istuttava sinnikkäästi julkisissa liikennevälineissä kunnes kyllästyksestä ja epätoivosta melkein pakotettuna nousi inspiraatio.

Nykyään en edes muista, milloin viimeksi istuin bussissa, sillä lailla oikeasti, yksin, pitkää matkaa. Kotikulmilla on kaikki, ja jos ei ole, kaikkialle pääsee liian nopeasti ehtiäkseen kyllästymään (paitsi vappuna Kaivopuistoon, mutta se on eri tarina).

Vähän samaan tapaan kuin tunnetusti luovuutta edistävä liikunta, myös kulkuvälineellä matkustaminen vapauttaa liikkujan suorittamisesta assosioimaan – tai niin minä olen sen tulkinnut. Bussi liikkuu puolestani eikä minun tehtäväkseni pysäkkien välillä jää mitään muuta kuin päättää romaanin kertojaratkaisu.

Ehkä kirjoituspäivät pitäisi sekä nostalgian että tuottoisuuden nimissä siirtää keittiönpöydän äärestä Jokeri-linjan bussiin.

Tai sitten kaupunki voisi rakentaa jonkin possujunan idealla toimivan, kenties aurinkoenergialla liikkuvan taiteilijavaunun Linnanmäen ympäri. Ilmoittaudun ensimmäiseksi asiakkaaksi. Ja kun pyydän Martan mukaan, meitä on jo kaksi!

Näkökulman vaihdoksia

Istuin pari päivää takaperin kahvilan terassilla. Se jäi sitten kai mietityttämään, kun nyt tulee paperille.

Oli tee ja vasta ostettu romaani, illan harmaus oli imeytynyt kaupunkiin kuin mustetilkka.

Englantia puhuva mies soitti kuvapuhelua jollekin, jonka mielestä miehen olinpaikka vaikutti kai kaikin puolin eksoottiselta, koska tarvittiin virtuaalinen turistikierros. Mies pyöri puhelimen mukana: tuolla on rautatieasema, tässä takanani tämä kahvila, katso, täällä juodaan drinkkejä hillopurkista!

Kun puhelimen kamera pyörähti minun ohitseni, näin itseni äkkiä puhelun toisen osapuolen silmin. Join teetä ja luin toisella silmällä romaania. Minulla oli kevätkengät, nahkatakki ja kirjakaupan kassi, ehkä näytin kaupunkilaiselta, ehkä paikalliseltakin, se toinen puhelimen syövereissä ei pystynyt asiaa arvioimaan.

Hetken ajan olin vain osa kaupungin lavastusta – puhelua puhuvan miehen tähdittämän näytelmän avaamaton, kevätkenkäinen sivuhenkilö. Nainen juo teetä, näyttää ehkä väsyneeltä, ei vuorosanoja. Se tuntui vapauttavalta ja juurruttavalta samaan aikaan. En ollut kukaan ja kuitenkin olin todistettavasti siinä, siru Helsingin mosaiikissa. Näyn kuvapuhelussa, olen siis olemassa?

Mitä se oli? Näkökulman vaihdos, minuuden kaksoisvalotus? Niin kuin olisi vähän juovuksissa ja alkaisi ajatella itsestään selviä asioita filosofin paranoialla – voisiko se kilpikonna sittenkin saada sen jäniksen kiinni, jos juostaisiin tarpeeksi monta kierrosta?

Ainakin se oli terveellinen muistutus kirjoittajalle: katso kaikista suunnista. Eikä siitä opista kai muillekaan haittaa olisi. Lukemisesta vain ei tullut enää sinä päivänä mitään. Harmi. Se kun on yksi parhaita tapoja päästä tarkastelemaan maailmaa toisen tietoisuuden lävitse.Terde

Ensimmäisestä seikkailustaan ei koskaan pääse ylitse

Huijasin! Aamusivut ei ollut ensimmäinen asia, jonka tein tänä aamuna. Meikkasin ja katsoin TED Talkin naisesta, joka oli yrittänyt Guinnessin maailmanennätystä ryömimisessä.

Puhe ei oikeastaan koskenut sitä ennätysyritystä (joka päättyi 4 mailia ennen aikojaan siihen että nainen hallusinoi tylsyydestä) vaan tyttöjen rohkaisemista seikkailuun. Oli tehty tutkimus siitä, miten eri tavoin vanhemmat rohkaisevat poikia ja toisaalta varoittelevat tyttöjä leikkipuiston laitteissa ja millaisen viestin se lähettää lapsille heidän kyvykkyydestään ja maailmasta.

Ajattelin Kanadaa, ensimmäistä Suurta Seikkailuani.

Näin siitä unta ihan hiljattain, ja muistin, miten se poltti matalalla, intensiivisellä liekillä mahanpohjasta sydämeen saakka. Ihan niin kuin pelko, mutta sittenkin enemmän niin kuin odotus. Se sama liekki paloi unessakin, kauhun ja riemun epäpyhä liitto, lentokenttäbussissa kohti kaupunkia, joka antaa odottaa itseään.

Vielä herätessäkin kaikki hohti seikkailun taianomaista valoa. Silloin ajattelin että kamoon dude, siitä on kymmenen vuotta ja olet todistettavasti toisinaan elänyt sen jälkeenkin. Mutta ehkä joistain asioista ei ole tarpeen päästä yli. Ehkä jotkin asiat muuttavat kaiken, etenkin ne jotka ulkoisesti eivät muuta mitään.

Sen Talkin jälkeen pohdin, että mitenkähän sitä muistaisi kaikissa asioissa elää niin kuin elämä kannattelisi, vaikkei se aina kannattelekaan. Mitenkähän sitä osaisi itse rohkaista nuorempiaan varoittelun sijasta? Sekoile selvin päin! Epäonnistuminen kannattaa! Kato mikä toi on ja voisko siitä roikkua?

Minulla jos kellä olisi oppimista arjen seikkailuista. Ihmiset voivat olla kivoja, kylmät ja märät asiat hauskoja,  eikä liikenteessä välttämättä kuole ainakaan juuri tänään. Ehkä liimaan seinälle Hemingwayn kirjoitusohjeen alle kuvan Vancouverista. Muistutukseksi. Tulit Grousea alas LUMILAUDALLA ja palasit kertomaan siitä. Ei ole mitään, mihin et tässä elämässä kykenisi.