Älä vala betonia ratamoillesi!

Raitiovaunu ujeltaa pimeydessä, siitä on tullut yksi lempiäänistäni. Kirkontorni on kadonnut sumuun, niin kuin joku olisi kumittanut sen maisemasta. Silmät painuvat kiinni kun pitäisi kirjoittaa.

Tänä vuonna suoritan vähemmän ja ihmettelen enemmän, niin lupasin, kun vuosi vaihtui.

Tein lupauksen yksinkertaisesta väsymyksestä, mutta maallisista tarkoitusperistään huolimatta suurin lupaus se on luovuudelle.

Yksi Julia Cameronin tärkeimmistä opeista on minulle ollut ajatus sisään ja ulos ammentamisesta – jos et anna lähteen täyttyä, et saa sieltä vettä.

Viime vuonna ammensin ulos nekin varannot, joita lähteessä ei pitänyt olla. Tänä vuonna ammennan sisäänpäin, vingutan museokorttia ja haistelen basilikaa, tutustun elämään ja kaikkiin sen ihmeellisiin ilmaisuihin.

En oikeastaan ole luovuudesta huolissaan. Se löytää kyllä väylän niin kuin ratamo betonikiveyksessä. Mutta ehkä ratamon päälle ei olisi aivan välttämätöntä jatkuvasti valaa betonia, eikä sitä ole ihan pakko poimia käyttöönkään heti kun se on työntänyt päänsä pintaan. Jos antaisi ratamon olla, kastelisi vähän.

Taas tulee raitiovaunu. Silmät painuvat väkisin kiinni ja näen hetken unta.

Tästä ei tule mitään.

Seuraan omaa ohjettani ja lopetan betoninvalun. Palataan asiaan, kun ratamooni on ilmaantunut vähän useampi lehti!

Uudelle vuodelle!

Olin metrossa matkalla etsimään naulakkoa uuteen eteiseen, sellainen arkinen, vähän sumuinen päivä. Puhelimen akku oli tapansa mukaan finaalissa – ei spotifyta – ja Knausgårdini oli jäänyt piirongin päälle. Oli aikaa miettiä tätä vuotta. Mitä opin elämästä vuonna 2017, jos mitään?

On ollut käsin kosketeltava vuosi, kasvokkaiskohtaamisia, kirjan kansimateriaaleja, muuttolaatikoiden viiltämiä paperihaavoja, hiomapaperia, pähkinäpuuta… Haastava mutta antoisa vuosi kolmannen polven maailmastakieltäytyjälle.

Ajatus lienee kypsynyt pitkin vuotta, mutta muodon se sai sumussa Kulosaaren sillalla.

Jumala on konkretiassa.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen jumala onkin siinä aistein havaittavassa maailmassa, josta perheen naisilla on ollut paha tapa kategorisesti kääntyä pois. Totta ja merkityksellistä on se, mitä voi koskettaa, ja minun henkeni elää minun ruumiissani, se elää maailmassa, tämä verihiutaleiden ympäröimä sielu.

Tuntuu typerältä, että kaikista filosofian ja popkultturin klassikoista huolimatta tällainen yksinkertainen asia aukeaa vasta kun pursottaa uretaania saumoihin. Konkretia ei ole yksioikoisuutta eikä pinta pinnallisuutta. Kaikki mikä taittaa valoa on särmää, pinta syvyydessä, verevä eteerisessä, ja minä haluan taittaa valoa!

Kun palasin, kokosin ostamani naulakon. Siis minä, ymmärrättekö? Omin käsin, kärsivällisesti bambukeppi kerrallaan.

Hyvää ja kouriintuntuvaa uutta vuotta, rakkaat lukijat!kallio

Joulusivullinen

Joulun ihme! Kallio on hiljentynyt joulun viettoon.

Kukaan ei suutele ratikkapysäkillä ikkunamme alla. Ei paloautoja. Jopa lähipitseria, jossa Miehelle kerran naurettiin, kun se kymmeneltä illalla kävi kysymässä, onko keittiö jo kiinni, on sulkenut ovensa jouluksi.

Vain me olemme täällä vielä, uudessa kodissa, kuin kahden maailmassa. Mitä nyt joulupukki ajaa polkupyörällä vastaan Hämeentiellä.

Koskaan ei ole kaupunkilaisempi olo kuin silloin, kun muut ovat jättäneet kaupungin. Niin kuin seisoisi viimeisenä miehenä kannella tai tantereella, niin kuin ensimmäistä kertaa nousisi joukosta kaupungin nähtäväksi: minä täällä, minä, uskollinen.

Kadehtisin niitä, joilla on hanki ja siinä ulkoroihu ja niitä, joiden joululyhtyä eivät peitä näkyvistä parvekkeen nurkkaan tuupatut remonttitikkaat, mutta on vaikea kadehtia kun on kynttilä lipaston päällä ja kaikki syksyn brittiläiset tv-sarjat katsomatta. Ja kaunis Kallio, Suomen hiljaisin paikka, jalkojen juuressa.

Muuttoblues on mennyt – on niin paljon suklaata että murjottaminen on mahdotonta. Mutta mitään isoäidin glögireseptiä minulla ei nyt ole jakaa, paska joulublogi, myönnetään.

kaupunkijoulu