Vetimiä ja identiteettikysymyksiä

Sisustusmessut. Ihmisiä konseptikeittiöissä. Koputtelemme laattoja, seisomme lattioilla, avaamme jääkaappeja, ja jos minulta kysytään jotakin, sanon: Tykkään harmaasta.

Asunnon hankkimisen identiteettirikko tiivistyy tähän hetkeen, tähän hetkeen messuhallin kaiken paljastavissa valkoisissa valoissa. Minut kasvatettiin toisin. Äiti eli päässään, isä universumissa, ja molemmat viittasivat kintaalla elämän ulkoisille puitteille. Opin, että niin on hyvä.

Niin ajattelen vieläkin, huomaan sen konseptikeittiön tiskialtaalla, jonka materiaalista en ole koskaan kuullutkaan. Mitä tapahtui teräkselle? Tämä on kuin vieras kieli, kaikki nämä mystiset vetimet, joilla ei ole mitään tekemistä hiihtohousujen kanssa.

Mutta kai joskus on astuttava ulos lapsuudenkodistaan, siis henkisestikin, edes vähän, edes siksi aikaa että saa valittua tiskialtaaseen jonkin ennenkuulumattoman materiaalin.

Pahinta on, että pidän tästä vähän. Olen huono näkemään ja visualisoimaan, koska minulle ei koskaan juolahtanut mieleenkään katsoa, mutta minä opin. En näe kolmedeenä, eivätkä seinät ja laatikostot sada paikalleen niin kuin television sisustusohjelmissa, mutta näen jo asioita, joista tykkään ja erotan ne asioista, joista en tykkää. Tämäkin on kulttuuria, en vain koskaan tullut ajatelleeksi.

Kun mies jakaa yhteystietojaan keittiötarjouksia varten, nojaan korkeakiiltoiseen kaappiin ja ajattelen asunnon kauppakirjojen allekirjoitustilaisuutta. Säihkyvin merkkikoruin kuorrutettu pankkivirkailija käytti minusta sanaa “velallinen”. Nostin katseeni ja jäin odottamaan, niin kuin joku jonka perään huudetaan väärällä nimellä – mitä, minäkö, ei, olette erehtynyt henkilöstä…

Ehkä tässä ei sittenkään ole kysymys laatikostojen vetimistä. Ehkä kyse on siitä, että tällaiset elämät ovat kaupan ja minä olen ostanut tällaisen elämän. Velallinen? Siinäpä sana omakuvan rakennuspalikaksi.

Ennen lähtöä livahdan antiikkiosastolle. Siellä, vanhojen, tummapuisten kirjoituspöytien keskellä pystyn ensimmäistä kertaa visualisoimaan asuntoon jotakin. Työpöydän. Siihen ikkunan eteen, mistä voi katsoa 50-luvun Helsinkiin.

Myrskybongarin tunnustukset

Olen nähnyt hurrikaanin.

Istuimme hostellin ulkokatoksessa, joimme hyytelöshotteja, se tuntui sopivan tilanteeseen – pari äänekästä pisaraa peltikatolla, ei muuta.

“Tarkottaaks tää, et me ollaan myrskyn silmässä?” Tanja kuiskasi.

Myöhemmin yöllä koko talo taipui tuulessa kuin heinä. Ehkei hurrikaania voikaan nähdä, ainakaan muualta kuin CBS:ltä, ehkä siinä vain ollaan, niin kuin kohdussa tai avaruudessa, ääriä aistimatta.

Katson nykyään myrskyuutiset niin kuin ne jotekin kuuluisivat minulle. Yritin seurata Irmaakin, mutta ei – a newer version of Flash required.

hurrikaanin jälkeenTuijotin pimeää ruutua ja ajattelin hurrikaaneja. Ne ovat levollisia ja suuria niin kuin laiskat karhut. Niiden liikkeitä voi koettaa ennakoida sekin, jolla ei ole säätutkaa eikä Flashiä.

Tornadoja minä pelkään, rakkikoiria, ryntäävät puun takaa, varoittamatta, heittävät veneen kumolleen keskellä kauneinta kesäpäivää. Muistan, kun kuulin ensi kertaa, että trombi oli imaissut jonkun veneestään Pohjois-Karjalassa. Tunsin itseni petetyksi. Ennalta arvattavuutta en toki ollut elämältä odottanut, mutta joku tolkku, perkele.

Heräsimme aamulla siihen, että sähköt olivat poikki. Myrsky oli mennyt, ja hyytelöshotit tuntuivat pahemmalta katastrofilta. Kadut olivat autiot, vaneria liikkeiden ikkunoissa, ja asfaltille jääneistä lätäköistä katsoivat omat varpaat.

Kallio

Eilen tuli syksy.

Astuin alaovesta aamun kajoon, etsin lehtikasasta pyörän kettinkilukon päätä. Stadikalla allas höyrysi niin kuin erämaajärvi yön jälkeen.

Takaisin poljin hiukset kloorivedestä tappuralla, ylös Hesaria, ohi Diakonissalaitoksen, Urheilutalon, Roskapankin… Oli juurtunut olo.

lehdetViime viikolla hankimme yhteisen asunnon. Hankimme sen täältä, omilta kulmilta, ja se on ensimmäinen koti, jota voin kutsua omaksi päätöksekseni. Miehen myös.

Mies todisti minulle kerran kaupungin asemakaavasta, ettemme asu Kalliossa. Haluaisin nähdä hänen yrittävän nyt!

Jos Miestä ja asemakaavaa ei oteta huomioon, tästä tulee kolmas syksyni Kalliossa, kolmas monista. Ehkä siksi Hesarilla alkoi laulattaa, rumassa styroksikypärässä, valoissa jotka eivät koskaan vaihdu.