Kirjoittajan unelmakartta

Teimme kerran äidin kanssa unelmakartan. Olin silloin kai kymmenen.

Karttaan liimattiin toivekuvia tulevaisuudesta: valokuvia, lehtileikkeitä, postikortteja, pohjapiirustuksia… Minun unelmakartassani oli valkoinen silta puron yli. Ja hevonen. Muuta en siitä muista.

Tulin ajatelleeksi karttaa pitkästä aikaa juuri kirjoittamisen tähden, sillä tapojeni vastaisesti olen käyttänyt paljon aikaa haaveillen työn ulkoisista puitteista. Virginia Woolf puhuu kirjoittavan naisen omasta huoneesta välttämättömänä fyysisenä ja henkisenä tilana luovalle työlle. Millainen olisi minun huoneeni?

Äkkiä sormet haluaisivat tarttua sisustuslehteen ja liimaputeliin, ehkä pensseliinkin. Tieto siitä, etten pysty ilmaisemaan itseäni millään visuaalisella apparaatilla, ei kykene intoa sammuttamaan.

Kuvittelen huoneeni näkymän – sen täytyy muistuttaa minua maailmasta mutta pitää maailma kuplani ulkopuolella. Sen täytyy antaa minulle tilaa katsoa ja hengittää.

Kuvittelen huoneen: rauhallinen, yksityinen, hiljennettävissä oleva tila, jossa äänentoistojärjestelmä, yksi ergonominen tuoli ja paljon muita huonekaluja joista voi tarpeen tullen roikkua inspiraatiota odottaen.

Unelmakartta nauratti minua pitkään. Sitten tajusin, että sellaisia karttoja ihmiset rakentavat elämästään, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Onnekkaita ovat ne, jotka ehättävät rakentamaan karttansa edes jotakuinkin itse. Muiden kartat rakennetaan.

Joten päätin, että on aika panna kartta uusiksi. Ei silleen ironisesti, vaan silleen tosissaan. Yritin löytää sinne hevosenkin, ihan jo nostalgian vuoksi, mutta lehtipinoni oli tältä osin valitettavan rajoittunut.

Lopputulos alla. Olo zen. Suosittelen!

lehtileikkeet3

Kirjoittamisesta ja Kouvolasta

Aamu. Kursori vilkkuu kysyvästi:

Niin?

Niin?

Niin?

Niin. Ei oikeastaan mitään. Istuin tähän vain katsellakseni pihan puita ja naapuritaloa, jota kutsumme Kouvolaksi.

Kävin kerran Kouvolassa. Olihan se vähän ruma, mutta niin ovat monet hyvät asiat tässä maailmassa. Söimme jäätelöä, sen muistan.

Olen ajatellut kirjoittamista. On outoa, että kaikkien vuosien jälkeen en edelleenkään tekisi mitään muuta kuin nyt teen. Kaikkien niiden vuosien, kun koko elämä näytti vain yhdeltä karmaisevalta erehdykseltä.

Olen ajatellut tämän päivän teinejä, niitä jotka nyt valitsevat elämänpolkuaan – olen ajatellut heitä suurella lämmöllä. Meidän aikanamme kai uskottiin vielä, että maailma ottaa vastaan kun vain uskallamme heittäytyä. Toivon, että se usko on jotakin nuoruudelle tyypillistä ja suhdanteiden heiluttelemattomissa.

Haluaisin äkkiä kamalasti kirjoittaa elämänohjeita, kaikella 32-vuotiaan uskomattomalla viisaudellani. Jokaiseen kohtaan, jossa kursori kysyy “Niin?”, ilmestyisi jokin coelhomainen superaforismi.

Mutta mitään ei tule. Tuijotan Kouvolaa. Tekee mieli jäätelöä, mutta personal trainer on kieltänyt jäätelön. Vihaan häntä.

Hyvästi, Pönö

Vieläkö muistatte Pönön? Tuon elämäniloisen, terhakkalehtisen pienen mehikasvin, joka ei koskaan ollut tarkoituksellisesti ilkeä kellekään?

Pönö tuli kotiimme kukkakaupan alennuskupongilla ja löysi heti paikkansa olohuoneen nurkasta. Kasviton koti oli kaivannut Pönön kosketusta: nyt kokonaisuus oli täydellinen sekoitus kaupunkikodin hallittavuutta ja luonnon villiä voimaa.

Luimme hoito-ohjeesta, että Pönön mielestä liiallinen kasteleminen on junttia, joten päätimme jättää sen rauhaan. Kuukausi menikin hyvin. Sitten Pönösta alkoi tippua lehtiä. Hädissämme koetimme virvoittaa Pönöä hanan alla. Ehkä valitsemamme taktiikka oli ollut liian joustamaton.

ripPönöMeni toinen kuukausi. Tilanne paheni. Nekin lehdet, jotka Pönö oli päättänyt pitää, se veti peltiruukun sisäpuolelle kuin kananlihalle menneet kädet.

“Mitä oikein haluat meistä!?” huusimme polvillamme olohuoneen lattialla ja raastoimme hiuksia. Mutta oli liian myöhäistä. Pönö ei halunnut meistä enää mitään.

Kiitos äiti kupongista. Anteeksi Pönö. Näyttää siltä, että meidän on itse tehtävä kodista koti – yhdelle pienelle mehikasville vastuu oli liian raskas.