Luovuuden satokausikalenteri

Myös kirjoittamisessa on sesonkinsa.

Tai sellainen hypoteesi ainakin syntyi, kun hotellin saunassa löin löylyä ja annoin ajatuksen harhailla.

Kuten luonto, myös luovuus tarjoilee eri aikoina eri antimia. Se on niitä henkimaailman juttuja, joihin kirjoittaja itse voi lopulta vaikuttaa vain vähän.

Tässä sesongissa tykkään kamalasti sanasta “pökertyä” ja kirjoitan epätavallisen paljon lyhyttä lausetta. Lisäksi olen löytänyt toteamisen jalon taidon, ja metaforien sekoittaminen riemastuttaa minua. Seuraava sesonki taas saattaa täyttyä kesän kepeydestä ja koristeellisuudesta, tai sitten hellepäivät tuovat kirjoittamiseenkin työn tuntua, matalaa kumua, niin kuin lähestyvässä helleukkosessa.

Aina sanotaan, ettei inspiraatiota voi jäädä odottelemaan, ja se on totta. Inspiraatio on lähtökohtaisesti edellytettävä esiin, kuten lapsi sängyn alta  nyt minulla on pari tuntia aikaa kirjoittaa, kultaseni, ripirapi. Mutta se, millaisena inspiraatio juuri sinä päivänä ryömii esiin, ei enää ole omassa hallinnassa.

Ammattilainen osaa varmasti ohjata työtään haluttuun päämäärään, mutta kuinka pitkälle se on mielekästä? Ehkä yksi ammattitaidon osa-alue on kuunnella, mitä tänään olisi tuloillaan, ja omasta kirjoitusaikataulusta riippumatta pyrkiä kunnioittamaan luovuuden luontaista suuntaa.

Siihen tarkoitukseen kai aamusivutkin on kehitetty, anturiksi, virtausmittariksi, jonkinlaiseksi satokausikalenteriksi. Ei velvoittamaan, mutta tekemään näkyväksi.

Salzburgin pääsiäinen

Pääsiäisenä pääsin pitkästä aikaa käymään Itävallassa. Vaihdosta Wienissä on jo kuusi vuotta.

Vaikka Salzburg jäikin silloin näkemättä ja olin nyt siellä ensimmäistä kertaa, tuntui kuin olisin tuntenut kaupungin aina.

Kaikki oli siistiä ja kaunista, saksan kieli paksua ja jokaisessa Mozart-kuulia myyvässä liikkeessä kyltti: ”Ne OIKEAT Mozart-kuulat.” Ja jos minut olisi silmät sidottuna tipautettu esimerkiksi Mirabellin puistoon, olisin pelkästään siivekkään hevospatsaan muhkeaa takamusta tunnustelemalla pystynyt päättelemään, että näin riemastuttavan mahtipontista ei voi olla missään muualla kuin ihanassa Itävallassa.

salz3

Mahtipontinen oli myös heidän pääsiäisensä. Itävallassa juhlapyhät eivät todellakaan ole mikään jokaisen henkilökohtainen asia, eikä niitä tehdä sydämeen vaan kadulle, kirkkoon ja kaupan ikkunaan. Kimallenauhan määrä likeili provokatiivista, samoin suklaapuodin lasku.

salz5

Vaatimatonta Salzburgissa oli vain sen koko. Kaupunki oli niin pieni, että sen saattoi melko perusteellisesti koluta yhdessä päivässä. Kävimme linnassa, puistoissa ja panimoravintoloissa, ja tapasimme joka kohteella samat turistit. Matkasta jäi flunssa ja 60 euron arvosta suklaata. Wunderbar! Oikeasti.

Siitä kaikesta muistin, miksi Itävalta jo vaihdossa suututti ja ihastutti minua niin paljon. Se oli omanarvontuntoinen ja prameileva, mutta silti salaa ystävällinen ja vieraanvarainen. Jos joku tipautetaan silmät sidottuna lentokoneesta, paikalliset varmasti selvittävät hänen puolestaan, kuka hän on ja missä hänen hotellinsa sijaitsee, vaikka hänen saksansa olisikin vielä putoamisesta vinksallaan.

salz1

Siltä minusta kai silloin vaihdossa tuntuikin, lentokoneesta tipautetulta, eikä mikään synnytä nostalgiaa kuten yhdessä koettu seikkailu. Ehkä siksi annan Itävallalle kaiken anteeksi, ehkä siksi aina palaan. Seikkailu voittaa objektiivisen arvioinnin niin kuin sakset voittaa paperin. Joka kerta.

 

 

Ihmisvelvollisuus

Juna Kuopioon. Istun työskentelyyn tarkoitetussa, erikseen hinnoitellussa vaunuosastossa. Minulla on kahvi ja oma ikkuna, ikkunan takana avohakkuita ja huhtikuun paljaus. Tuntuu oudolta matkustaa näin, erillään, itsensä korottaneena.

Matkaliput, olkaa hyvät, kajauttaa konduktööri osaston ovelta. Muistan välähdyksenomaisesti ensimmäisen kerran kun tajusin, että junassa on luokat, ja elämässä.

Matkustimme Tanjan kanssa teineinä kahdestaan Särkänniemeen. Silloin oli vielä ykkös- ja kakkosluokan vaunut. Kun konduktööri tuli kysymään lippuja, me istuimme tietenkin reteästi ykkösluokassa.

“Nämä ovat kakkosluokan liput”, sanoi konduktööri.

“Mutta eihän täällä ykkösluokassa ole ketään”, minä ihmettelin.

“Siitä huolimatta kakkosluokan liput oikeuttavat kakkosluokan istumapaikkaan.”

“Emme ymmärrä.”

“Niin niin, mennäänpäs etsimään neitien paikat.”

Kun ajattelin tätä, tajusin, että jo silloin minä olin se, joka aiheutti ongelmia, ja Tanja sai hävetä silmät päästään. Ja tajusin, että se ilkeämielinen konduktööri vain opetti meille muutaman tosiasian elämästä. Logiikka ja markkinalogiikka ovat kaksi eri asiaa, ja niin ovat ykkös- ja kakkosluokkakin, junassa ja elämässä.

On onnekasta, että minulla on vielä muisto sellaisesta ajasta, kun en ymmärtänyt ykkös- ja kakkosluokkia, markkinalogiikkaa enkä oikeastaan mitään muutakaan. Se oli sitä todellista vapautta: kun ei vielä tiennyt miten maailma toimii, kun vielä pystyi ajattelemaan itse, yksinkertaisesti ja ilman muttia, kepeästi ja teon mullistavaa kapinallisuutta ymmärtämättä. Jos vaunussa on tilaa, miksei siellä saa istua?

Sittemmin olen oppinut kaikenlaista siitä, miten maailma on järjestetty. Nykyään osaan, surullista kyllä, mennä omaan luokkaani asiaa erikseen ajattelematta. Mutta muistan sen ensimmäisen omatoimisen junamatkan, ja yhtä välähdyksenomaisesti kuin se muisto, tulee toisinaan ajatus: miksi tämä on näin ja voisiko se olla toisin?

Ei taida olla olemassa käsitettä ihmisvelvollisuus, mutta jos sellainen olisi, käyttäisin sitä nyt. Mainitun kysymyksen esittäminen sopivin väliajoin on minusta jokaisen ihmisvelvollisuus. Ihan ottamatta kantaa vaunuluokkiin. Ihan yleisesti. Ehkä junissakin. Mutta ennen kaikkea elämässä.